Rakas polkupyörä

Niin arvoisat lukijat, luitte aivan oikein. Pidän todellakin pyörästäni niin paljon, että voin tituuleerata sitä minulle rakkaaksi asiaksi. Toisin kuin auto, jota vihaan, pyörä harvoin jättää pulaan. Toki on niitä ollut niitäkin hetkiä, jolloin pyörän kanssa seikkailu on ollut kuin koiran oksentaman kissanpaskan siivoamista sängyn alta aamutunneilla, mutta pääasiassa touhu on kokonaisuudessaan käsittämättömän hienoa ja valtavan tunkeikasta.

Se vapauden tunne, kun ajat metsän halki riemusta hihkuen, polkien lisää vauhtia vaikka polku alkaa muuttumaan aina vain juurisemmaksi, kantojen ja puiden runkojen lähestyessä kylkeä hetki hetkeltä tiukemmin otettavissa mutkissa. Se voiman tunne, kun veri puskee tiensä läpi alati jännittyvien reisilihasten, löytää tiensä pohkeisiin ja palaa taas komentokeskukseen kuljettaakseen lisää happea noille väsymättömille työjuhdille, mahdollistaakseen taas seuraavan kiihdytyksen lähestyvään mäkeen. Se ilon tunne, kun huomaa maisemia joita autolla ei ehdi näkemään, löytää paikkoja joihin autolla ei pääse tai ylipäätään ne riemastuttavat reissut ystävien kanssa läpi metsien. Se hyvänolon tunne, joka jokaisen lenkin jälkeen saa miettimään jo seuraavaa reissua, mihin menisi, miten menisi... sanoin on niin vaikea kuvailla mitä kaikkea tämän rakkaan metallihäkkyräni kanssa olen kokenut.

Niin kauniin yksinkertainen laite kuin polkupyörä onkin, niin niitä on silti yhtä monia erilaisia kuin meitä ihmisiäkin. Yksilöitä, joilla olisi varmasti mielenkiintoisia tarinoita kerrottavanaan, tai kuvia näytettävänä. Harmi vain, että nämä kaikki jäävät täysin oman mielikuvituksemme varaan. Omat pyöräni ovat nekin varsin erilaisia, ja elämäni varrella minulla on ollut ilo jakaa polut vielä useampien pyörien kanssa. Aina ensimmäisestä pyörästäni Järvelässä viimeisimpään maastopyörääni, olen pitänyt jokaisesta. Nimetön BMX hirmu, Hero (tuo neonkeltainen/vihreä kostaja), Scott Boulder, Nopsa Monterra, Crescent 317 Fashion Line, GT Avalanche 3.0 Disc ja Trek Madone 5.2. Monia, monia pyöriä, ja sitäkin enemmän hienoja muistoja.

Kuten ihmiset, niin myös pyörätkin kuluvat vanhetessaan. Rattaat, laakerit, vaijerit, kuoret, renkaat, kiekot, vaihtajat ja niin edelleen... listaa voisi jatkaa aika pitkältikin, tai ei nyt enää kovin kauaa noiden mainittujen jälkeen, mutta silti, kuluvia osia on todella paljon. Kilometrien karttuessa omaan mittariin, sitä on alkanut nauttimaan enemmän hyvin toimivista asioista, joka on puolestaan johtanut siihen, että nämä rakkaat laitteetkin ovat saaneet enemmän huomiota. Rutisevalla ruostekasalla ei olisi kiva ajella. Toki vaimon tuima katse on hieman rajoittanut "huoltovimmaa" katsellessani ulkomaisia ja kotimaisia polkupyöräsivustoja, mutta himo päivittää omaa pyöräänsä paremmilla komponenteilla kummittelee aina mielen perukoilla. Eihän se nyt haittaa, jos hieman käy vilkuilemassa vaikkapa Chain Reaction Cyclesissä alennusmyyntien tarjontaa? Jos vaikka saisi uuden kampisarjan halvalla!

GT on ollut kolmen vuoden ajan minulla todella kovassa käytössä, ja tuhansien kilometrien ajaminen on jättänyt jälkensä pyörään. Kirjoitin jo aikaisemmin sen huoltamisesta, mutta en maininnut että siihen on vaihettu kaikki muut komponentit paitsi etukiekko, satulatolppa ja pyörän sydän, runko. Rungosta en luovu. GT:n riemastuttava timanttimuoto on vain niin upea! Pyörän 6061 luokiteltu alumiini ei ole sieltä parhaasta päästä, mutta se on silti kestänyt kaiken mitä sille olen syöttänyt. Ja voi pojat, jos jollain on ummetusta, niin se on tuolla rungolla. Sillä on nimittäin ajettu siellä missä sillä ei olisi missään tapauksessa pitänyt ajaa, hypätty sieltä mistä kissat sontisivat reisilleen ajatellessaankaan hyppyä, käytetty sukellusveneenä, hakattu lekalla (kammet piti saada irti, sori pyörä!!) ja niin pois päin. Noh, oli miten oli, pyörässä on tällä hetkellä kiinni komponentit, joiden yhteishinta on paljon suurempi kuin mitä pyörän alkuperäinen hankintahinta edes oli. Sen verran rakkautta olen sille ripotellut, ja tällä hetkellä haaveilen uudesta joustokeulasta, joka tosin on ollut haaveissa jo muutaman vuoden ajan. Noh, jos tänä kesänä sitten!

Tänään sain kuitenkin hankittua jälleen olennaisen komponentin, ja toivon saavani keväthuollon vihdoinkin päätökseen tulevana viikonloppuna. Odottamisen arvoinen finaali uskoisin. Lahden polkupyörähuollosta löytyi nimittäin pieni alumiinimulkero, elikkä takavaihtajan korvake.

Korvake oli tietenkin hinnalla pilattu, mutta koska LPH:ssa ollaan reiluja, niin sain rabattia kokonaiset 1,50 euroa, ja lopullinen hinta asettui ihanan pyöreään ja runsaaseen kahteenkymmeneen euroon! Kiitos tämän pienen palikan, saan ketjujen varassa surullisen näköisenä roikkuvan takavaihtajan taas paikoilleen ja toivon mukaan vaijerien sekä kuorien (hyvin rasvattujen, koska vaijereiden täytyy luisua niihin kuin mureenan luolaansa [Mitä? Odotitteko jotain pervoa kikkelipimppi -vertausta??]) vaihdon jälkeen toimimaan kuin villeimmissä unelmissani.

Pyöräilyssä, kuten useimmiten myös elämässä, vastaan tulee tilanteita jolloin asioista joutuu luopumaan, vaikka se kuinka sattuisi tuohon pieneen sykkivään lihasmöykkyyn rintamme sisällä. Vieressä on jälleen huomattavan koskettava esimerkki siitä, mitä tuhansien kertoja rattaiden kautta pyörinyt ketju saa aikaan. Huoh, kuin juustoa höyläisi lauantai-illan pitsaa varten. Eli siis aivan yhtä varmasti hieman eroottisesti toisiinsa yhtyvät ketju ja rattaat kuluttavat toisensa loppuun, kuin se himokas juustorastin käsissäsi höylää juustokimpaleen olemattomiin. Rasvaisista unelmista hyvästeihin: "Hyvästi, takapakka. Kiitoksia niistä yhteisistä kilometreistä!"

Näin sitä isokin mies tunteilee pienen asian parissa. Mitäpä sitten tapahtuu, kun koittaa aika että GT:n alumiininen runko tulee tiensä päähän. Voi sitä surua. En osaa sanoa miten tähän mekaanisen ystävän menettämiseen suhtaudun, mutta varmaa on että sen jättämä lovi täytetään - sovinnaisen suruajan päätyttyä - uudella, entistä paremmalla pyörällä. Miksi? Koska pyörät eivät ikinä lakkaa pyörimästä, ei ennen kuin tuo oma rinnassa sykkivä lihakimpale lakkaa oman työnsä.