Arvon lukija, otsikon luvut eivät todennäköisesti avaa itseään kovin helposti, eikä niin myöskään ole tarkoitus, koska haluan vaikuttaa teistä arvoitukselliselta ja mielenkiintoiselta "blogaajalta" (onpas muuten trendikäs nimitys nettiin monologia kirjoittelevasta paskanjauhajasta?). Varoitan kuitenkin jo nyt, että toisin kuin tv-sarja Lost:ssa, nämä luvut eivät tule kutkuttamaan mieltänne, ja niiden takana piilevät totuudet voivat mahdollisesti osoittautua jopa pettymykseksi. Varmaan arvaattekin, että niillä on kuitenkin jotain tekemistä pyöräilyn kanssa, onhan tämä sentään pyöräilyyn liittyvä tekstituubi.
Noh, aloitellaanpas lukujen avaamista, koska toisin kuin luulen, niin oikeastihan arvon lukija kutisee jo alapäätä myöten mielenkiinnosta. Elikkäs, ensimmäinen luku: 31,5. Tuo kaunis numerolla kolme alkava luku osoittaa tänään pyöräilemäni matkan, eli lyhyemmin sanottuna luvun perään voi asettaa lyhenteen "km". Niinpä tietenkin, olisihan se pitänyt arvata, eikö? Ajoin siis tänään ympäri Lahtea, ja poikkesinpa jopa Hollolassa asti. En siis oppinut muutaman viikon takaisista karvaista kokemuksistani, vaan naiivisti uskalsin suunnata sinne jälleen. Pahimmat pelkoni muhjuisista teistä olivat turhia, ja tämän kauniin kevään hyperpakkaset olivat tehneet tehtävänsä. Eikä tietty sovi unohtaa urheita aurakuskeja, jotka pärisevine traktoreineen olivat käyneet lumimassojen kimppuun kuin gerbiili kuivuneen heinän, ja näiden asioiden yhteisvaikutuksesta teitä oli jopa melkoisen lepposaa rullailla. Tai ainakin olisi ollut, mikäli myöhemmin tässä kirjoituksessa paljastuvat asiat eivät olisi tehneet siitä asteen verran hankalampaa. No niin, ensimmäinen luku oli siis matka, ei mitään sen ihmeellisempää, eikä toisaalta myös yhtään sen vähempää.
"No entäpä se 32,3, Toni-eno?" Voisi rakkaan siskoni ja hyvän ystäväni Denniksen poika kysyä minulta, jos vain osaisi jo puhua. Ei huolta pikkumies, tässä se tulee. 32,3 on ehkä osittaiseksi häpeäkseni kehoni rasvaprosentti, elikkäs rahvaanomaisesti ilmaistuna ja huomattavasti vähemmän kirjoitusmerkkejä kuluttaen ilmaistuna luvun perään voisi laittaa %-merkin. Miten tämä sitten liittyy pyöräilyyn? Ei hätää, avataanpa lukemaa hieman, vaikka eihän sitä kukaan rasvamereen halua sukeltaa. Miehessä on siis talven kylmää vastaan ainakin kunnolla rasvaa. Mutta toisin kuin karhu, en kuluta sitä päivittäin uinuessani talviunta vaan tankkaan ruokatorveeni hyvää tahtia kaikenlaista roskaa kartuttaen tätä turhaa silavakerrosta. Uinuessani työpisteellä tai istuskellessa työmatkalla autossa, tämä kaikki energia ei vaan pala, vaan muuntautuu iloisesti hyllyväksi hyytelöksi ympäri kehoani. Entäpä sitten pyöräilyyn liittyvä osuus? Aikaisemmin mainitsemani matka, tuli taitettua Denniksen kanssa, ja reissuun liittyi erinäisiä ylämäkiosuuksia, tasaisia taivalluksia sekä viimaan vastaan laskettelua. Ja kuten mainitsin, tämän kappaleen lukema vaikeutti taivalta huomattavasti.
Mukanani oleva massiivinen n. 30 kilogramman suuruinen - täysin ylimääräinen - painolasti aiheutti erinäisiä ongelmia. Lihavan pojan taivaltaessa polkupyörällä jokainen ylimääräinen kilo tuntuu reisissä, ja mitä enemmän reidet tekevät työtä, sitä enemmän ne penteleet haluavat happea. Kuormituksen lisääntyessä myös pulssi nousee ja renkaat painuvat painon lisääntyessä yhä tiiviimmin tonttia vasten aiheuttaen lisää kitkaa. Mikä taas edelleen lisää reisiin kohdistuvia vaatimuksia. Siispä ajettuamme noin 25 km:ä, päädyimme takaisin Nikkisten residenssiin, tuohon barokkiajan komeimpia lukaaleja vastaavaan kartanoon, ja ainakin tämä blogaaja tunsi jokaisen kilon kehossaan. Jalkoissa oli virtaa kuin lasten maissinaksuissa makua (ei ollenkaan siis), keuhkot tuntuivat olevan riekaleina kuin USA:n lippu Al-Qaidan hyppysissä, sydän sykki kuin teinipojan kikkeli tämän nähdessä ensimmäistä kertaa naisen rinnan ja suussa maistui ikiaikainen rautatanko, eli kaikki ei ollut ihan kondiksessa. Arvon lukijat, blogaajanne on siis talven aikana muuttunut urheilullisesta sporttinäädästä kahdella pyörällä liikkuvaksi talipalloksi. En siis voi suuttua mikäli mafiahengessä haluaisitte tituleerata minua vaikkapa Fat-Tonyksi.
Ehkäpä tässä vaiheessa mietit, että mitähän tuo viimeinen mielenkiintoinen kolmonen pitää sisällään? Ymmärrän toki tämän viimeisen numeron arvoituksen olevan mahdottoman jännittävä, mutta haluan pulikoida vielä hetken tässä itseinhon avannossa! Toisin kuin aikaisemmassa kirjoituksessani arvioin, kunnossani on todella paljon petrattavaa, ja voin todeta olevani melkoinen pyöräilijän raunio. Noh, ehkäpä kevät on renesanssin aikaa, ja vyötäröläskiksi muuttunut energia palaa tuhkaksi ja sieltä nousee esiin tarunhohtoinen fiktiivisen Fenix-linnun kaltainen, harrastaja-atleettien kermaa edustava pyöräilevä titaani. Se siitä itsesäälistä. Avataanpa viimeinen luku.
En laittanut otsikolle moukkamaisesti pistettä, vaan luku tarkoittaa tässä yhteydessä kolmatta. Ei, en ottanut osaa kauneuskilpailuun ja tullut kolmanneksi viimeiseksi, vaan yksinkertaisesti kyse on tästä kuluvasta kuukaudesta. Vakilukijat - eli kummatkin rakkaat ihmiset - varmasti muistavat tälle pyöräilykaudelle asettamani kovan tavoitteen: 5000 km:n pyöräilymatkan. Maaliskuun lähestyessä puoliväliä, pyöräilykautta on noin 9 kk:tta jäljellä. Pahoittelut muuten moninaisista lyhenteistä, näin pullea poika kun ei jaksa aivan mahdottomasti kirjoittaa. No niin, takaisin asiaan. Eli siis kausi on edennyt jo hyvän matkaa ja pyöräilykunto tähän astisten kokemusten perusteella onkin surkea. Läskin määrä on muhkea, mutta se ei juuri motivaatioon vaikuta. Loppukesästä esiin on toivon mukaan kuoriutunut näätämäisen nopea, hyväkuntoinen ja hymyilevä veitikka (ei kikkeli), joka jaksaa polkea kertaheitolla 80 km:ä maastopyörällä mikä onnistui kaksi kesää sitten helposti.
Tukeakseni tavoitteitani ostin itselleni melkein uuden polkupyörän. Perhekuntani järki, rakas vaimoni, kuitenkin sai minut toisiin aatoksiin, ja nyt keskitän kaikki paukut nykyisen pyöräni korjaamiseen sen sijaan että muuntaisin sen maastoajeluun sopivaksi yksivaihteiseksi pyöräksi, elikkäs trendikkäämmin single speed -maastopyöräksi. Pidetään ne vaihteet paikoillaan vaan, eipähän tartte ylämäissä pihistä ja puhista kuin pahin tervakeuhko konsanaan.
Näin tällä kertaa arvon lukijat, ei mitään kovin syvällistä, vaan lähinnä kylkiäni koristavia läskirenkaita sivaltavaa sanailua, ja näin tämän kertaisen kirjoituksen lähestyessä loppuaan, voin marssia kohti keittiötä ja napata uunista itse valmistamani herkullisen pitsan. Pekonia, makkaraa, jauhelihaa, tuorejuustoa, feta-juustoa, jalopenoja, tomaattia, chilitomaattimurskaa ja reilusti "perus Edamia" sisältävä rasvainen, ja auringon lämpötilaa lähestyvä tirisevä verisuonien kauhu on valmiina siirtymään kaltaistensa rasvojen seuraksi kyljilleni, eli toisin sanoen matkaani tuleville pyöräilyreissuille. JA HEI, EIPÄS PAHEKSUTA SIELLÄ SORMI HEILUEN. Miehen on syötävä jotta jaksaa, ja jostainhan ne energiat on revittävä kun pyöräilymatkat kevään edistyessä vähintäänkin tuplaantuvat. Eikö vain?
Nyt pitsa suuhun ja pihalle tuijottamaan Salpausselän kisojen rattoisaa - ja kuulemma aikaisempia vuosia taiteellisempaa (mitä ihmettä se tarkoittaakaan?) - ilotulitusta..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti