"Whaddayaknou, there's no TUBES."

Heipä hei, lukijapalleroiset! (Tai palleroinen - minä itse - siinä tapauksessa, että kukaan muu ei näitä vanhenevan teinin jorinoita lue. Noh, oli miten oli, nyt on aika kertoa aikaisemmin tänä vuonna tekemistäni valinnoista. Ei, ei vaikkapa siitä minkälaista sontapaperia on tullut kaupan hyllyltä napattua kainaloon, vaan pyöräilyyn merkittävästi vaikuttavista asioista, eli *rumpujen pärinää... PRRRRRRRRRR* KIEKKO- ja RENGASvalinnoista!

Jännityksen lauettua pitkin näppäimistöä voidaan siirtyä itse asiaan. Kaikki alkoi maastopyöräni vanhojen kiekkojen alettua osoittaa hajoamisen merkkejä. GT:n alkuperäiset Alexrimsin valmistamat ACE-17 maastokiekot vuodelta 2006 kestivät uskomattoman urhoollisesti miltei seitsemän vuotta. Kyseessä on kuitenkin ns. alemman roskaluokan XC-ajeluun (eli asfalttiin, jolla on talven jäljiltä hieman hiekotussepeliä) tarkoitetut kiekot, mutta itse käytin niitä huoletta minkälaiseen rytkyttelyyn hyvänsä ympäri Lahtea ja lähiseutuja. Kiekot kokivat kantoja, kiviä, juuria, kallioita, vettä, mutaa, savea, asfalttia, soraa, lunta, jäätä, loska, ja ihan suoraan sanottuna kaikenlaista paskaa. Niillä ajattiin kovaa, armotta, hyppien ja kanttareita kokeillen. Ja silti, kaiken tämän ne kestivät. Voiko saippuakulhon hintaisilta kiekoilta enempää pyytää? Tuskinpa vain, ystäväiseni, tuskinpa. 

Mutta jotta arvon lukijat eivät nyt saisi aivan väärää käsitystä siitä mitä halvemmat kiekot kestävät, niin minun on annettava osa kunniasta myös ojasta löytämälleni Taurus merkkiselle takakiekolle. Viime kesänä olin lähdössä silloisen avopuolisoni - nykyisen vaimoni - kanssa kauppaan, ja satuin huomaamaan kotiani lähellä sijaitsevassa ojassa maastopyörän takarenkaan. Alexrimsin ollessa hieman huonossa hapessa jo tuolloin, päätin kokeilla onneani ja kävin kaivamassa kiekon ojasta. Ja ooh la laa, sehän oli juuri passeli pyörääni. Yhteensä kyseinen ojakiekko toimitti voimaa tonttiin viime kesästä tämän vuoden kevääseen, jolloin ystäväni ylipyörämekaanikko Nikkisen kanssa päätettiin vaihtaa alkuperäinen ojakiekkoa paremmin kestänyt takaisin pyörään.

Tiedossa oli kuitenkin, että kiekot eivät enää kauaa kestäisi. Siispä nettiä selailemaan, ja vaihtoehtoja tutkimaan. Tämä prosessi oli hyvin pitkä, ja vaihtoehtoja oli vaikka mitä. Paikallisesta Leppäsen pyörästä olisi löytynyt hyvä ratkaisu, niin myös Saksasta, Hyvinkäältä sekä Britanniasta. Joka paikassa ongelmaksi muodoistui kuitenkin talouspoliittiset asiat. Kiekot maksavat, varsinkin hyvät. Mistä siis rahat tähän massiivisen kalliiseen hankintaan? Silmäilin aikani vaihtoehtoja, ja osamaksuasioiden osoittauduttua elämän muilla osa-alueilla huonoiksi ratkaisuiksi, päätin säästää rahat jostain. Vai hetkonen, asumme pienessä talossa, ja meillä on tavaraa aivan tolkuttomasti. Siispä syynäilin hyllyjä, ja löysinkin paljon myytävää tavaraa. Hymyssä suin siis myymään kaikki irtaimisto. Pitäähän sitä pyörään saada palikoita perkele.

Kirpparipöytä ja puskaradion virkaa toimittava Facebook hoitivat homman kotio, ja pian kourassa olikin rahat kiekkojen tilaamiseen. Siispä katsomaan uudestaan aikaisemmin selaamiani nettikauppoja. Kuningas Arthurin velhona tunnettu Merlin oli näköjään laittanut velhonhatun narikkaan, ja aloittanut eläkepäivillään pyöräkaupan pitämisen Britanniassa. Ja olipa velhonketkulla myös hyviä tarjouksia Japanilaisten valmistamista laatukiekoista. Siispä tilaukseen Shimanon MT65 tubeless maastokiekot. Rabattia oli huimasti, ja hintaa jäi kivasti vain pikkasen päälle parisataa. Ja ei muuta kuin odottamaan.

Toimitusaika Brittilandiasta oli yllättävän nopea, ja kiekot napsahtivat kotiovelle paikallisen paketti-jorman toimittamana. Voi sitä riemua, nykyaikaiset, sisäkumittomaan käyttöön tarkoitetut kiekot olivat saapuneet Honkalan tilalle!

Ohoi, vielä stressiä lievittävää kuplamuoviakin! Kiitos siitä.

Paketti auki, ja kiekot esiin. Toimitus näytti sisällöltään varsin virheettömältä, ja olin kiekkoihin enemmän kuin tyytyväinen, vaikka hieman tehdasrutinoita laakereissa tuntuikin. Saatuani kiekot, olin kuitenkin tuskallisen tietoinen siitä, että minulla ei ollut kiekoille tarkoitettuja tubeless-renkaita! Pahus! Ei muuta kuin verkkokauppoihin taas kerran.

Aikani selailtua päädyin taas Brittein saarten suosittuun Chainreactioncycles.comiin. Maailmanlaajuista luottamusta nauttiva kauppa oli itsellekin tuttu jo aikaisemmista ostoksista, joten valinta oli varsin luonnollinen. Päädyin netin puheista, ja arvioista huolimatta hankkimaan Michelinin Wild Grip'r Advanced Tubeless -kumit.

Taas kerran, rabattia oli mukavasti, eli melkein 50% niin kumeille ei tullut hintaa kuin n. 50 euroopan dollaria.

Valitettavasti crc:n normaaleista toimintatavoista poiketen, kumit eivät tulleet niin nopeasti kuin olisin toivonut. Aikani odoteltua, päätin ottaa yhteyttä heidän asiakaspalveluun, josta vastattiinkin hyvin kohteliaaseen sävyyn, että olen oikeassa ja kumien olisi pitänyt olla jo matkalla minulle. Niinpä he hyvittivät postikulut, ja taas sain arvokkaan opetuksen valittamisen jalon taidon tarpeellisuudesta. Ai että, valittaminen kannattaa aina. Noh, kumit saapuivat parin päivän kuluttua, ja kuten kiekotkin, olivat myös ne varsin hyvässä kunnossa seilattuaan pitkin planeettaa.

Gripperit kotosalla. Ja heti grillaamassa.

Vihdoinkin minulla oli kiekot, sekä kumit. Mutta, kuten kaikissa tylsissä ja pitkissä tarinoissa, ei tämäkään ollut tässä. Tarinaan ilmestyi ruma juonne, kuin esinahka kikkelin ympärillä, ja taivas ympärillä synkkeni. Minulta uupui vielä "litku". Tuo legendaarinen neste, joka tiivistää kumit kiekoille, ja puhkeamisen sattuessa, myös paikkaa ne. Ihanaa. Kaikkea ne jenkit keksivätkin. Siispä taas nettiin tutkimaan asiaa. Jostain ulkomailta saa varmaan tätä kermaista nektariinia halvemmalla kuin kotomaasta. Mutta eipä ollutkaan näin. Tutkin läpi monien verkkokauppojen tarjonnan, mutta näytti pahasti siltä, että halvimmalla tätä litkua irtoaisi legendaarisesta Leppäsen pyörästä. Hieman alle litran pönikkä maksaisi ropposet auki 25 jyrgeniä. Siispä Leppäseen kumit tulessa!

Päästyäni paikalle pettämys oli käsinkosketeltavaa, sillä Tahkolle rynnistänyt maastopyöräilijöiden retardilauma oli ostanut putiikin tyhjäksi tästä paljon puhutusta litkusta. Voi itku. Mitäpä nyt sitten eteen? Rahani olivat melkeinpä lopussa, enkä siis halunnut tilata litkua kalliimmalla ulkomailta, enkä varsinkaan halunnut odottaa yhtään pidempään. Tästä johtuen ajelimme Nikkisen pojan kanssa ympäri Lahtea, etsien litkua kaikista paikallisista pyöräkaupoista. Ja voihan perkele sitä pettymystä, se oli kuin olisi nähnyt viattoman valaan poikasen rannalla hengettömänä. Eihän sitä litkua mistään saanut siis.

Loppujen lopuksi tarina kääntyi taas paremmalle tolalle, kuten kaikissa paskoissa amerikkalaisissa komedioissa. Leppäsestä ilmoitettiin, että litkua tulisi taas parin päivän päästä! Wuhuu! Tarina on kuitenkin venynyt ylipitkäksi kuten monet paskat amerikkalaiset komediat, joten leikkaan tässä vaiheessa filmin poikki ja siirrytään tätä seuranneiden ongelmien yli siihen hetkeen, kun oikeasti sain sen litkun vihdoinkin kouraani.

Aikani pällisteltyä litkupurkkia, kiekkoja ja kumeja, päädyin siihen tulokseen, että eihän tämä nyt kovin hankalaa voi olla, ja aloitin asennuspuuhat. Kumit kiekoille, huulille ja litkut sisään. Kuulostaa tutulta jostain muusta asiayhteydestä.. mistäköhän? Hmm...

Litku heiluu.

Kumi huulille.

Litkut annosteltu. Todella tarkasti, eli jälkeenpäin todettuna

 väärin.

Litkut sisässä.

Näin, prosessin alku oli varsin yksinkertainen, mutta varsinainen kumin saattaminen vanteelle oikein oli todella vaikeaa. Rengasrautojen käyttökielto kiekoissa ei yhtään helpottanut asiaa. Eipä siinä mitään muuta kuin hihat käärittynä vääntämään. Sormet rutisten, sain homman pakettiin vartissa ja olo oli kuin olisi hakannut sormia pajavasaralla. Sen verran tiukkaan vääntöön ne joutuivat. Tiukkuus oli siis maantiekumin luokkaa, ja kyllähän kaikki tietävät miten hankalaa niitä on saada kiekoille...

Lopputulemana uudet kiekot ja kumit. Liian vajaalla litkumäärällä. Vittu. Noh, pois en ota. Ihan heti ainakaan.

Sain siis kumit paikoilleen, ja tämän jälkeen niihin piti vielä saada painetta hyvin nopealla aikataululla. Siispä paikalle sattuneen Antsan kanssa käytiin paikallisella ABC:llä laittamassa ilmaa kumeihin - kunhan olin ensin ajellut ympäri Lahtea etsimässä prestaventtiilille autoventtiiliadapteria - jotta pääsisin laittamaan ne vihdoinkin kiinni pyörääni, ja pääsisin AJAMAAN niillä. Perkele. Eli menimme siis ABC:lle, ja toivoin sormet ristissä, että kumit eivät räjähtäisi pitkin seiniä kun lasken niihin painetta. Näin silmissäni litkun lentävän raoista ja pinnojen aukoista, mutta hei, tämä systeemihän toimi. Mistään ei oikeastaan vuotanut mitään. Uskomatonta.

Boom. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Pahus, kiire painaa päälle ja tekstin laatu kärsii tästä seikasta pahasti. Pahoittelut arvon seuraajat, ensi kerralla sitten jotain mielenkiintoisempaa!

Kaikki kuninkaan miehet ja naiset

Näin siinä nyt pääsi käymään. Otin osaa elämäni ensimmäiseen pyöräilykilpailuun. Ja vieläpä kuninkaalliseen sellaiseen. Myönnetään, että ei tässä nyt aivan Bavarian muinaishallitsijoiden veroisista kruunupäistä puhuta, vaan Lahdessa linnaansa pitävän fiktiivisen siniverisen suvun pyöräilyliitosta, joka on toiminut vuodesta 1980 lähtien.

Royal pyöräily ajettiin tänä vuonna 32. kertaa, ja päivämääräksi oli lyöty kunkkujen suuressa viisaudessa 7.7. sunnuntai, joka tarkoittu sitä että allekirjoittanut pääsi niin sanotusti pyöräilemään lomille kun ensimmäinen lomapäivä osui 8. päivälle.

Ajokelien puolesta päivä oli täydellisesti valittu. Aurinko paistoi, ja tiesin jo aikaisempien vuosien perusteella että reitti näyttäisi todella nätiltä niin hienona päivänä. Ai sitä auvoa, maalaisrustiikkia, lehmiä, heppoja, leppoisaa menoa. Hoh, lähtö tuntui siltä kuin se olisi vuosien päässä, kun malttamattomana pyöräilin Lahden urheilukeskukseen ilmoittautumaan ja hakemaan Champion Chippini, sekä uskomattoman upean muovilämiskän pyöräni etumukseen. 

Numero 72. Ei millään tavalla erikoinen. Miksei 69? Number for Mr. Douchebag.

Saatuani nämä pakolliset kuviot hoidettua, starttiin oli vielä pari tuntia. Paikalla ei ollut vielä kovin montaa kaksilahkeista (huom. naisetkin olivat tässä tapahtumassa moisia), mutta pyöräilijöiden virta oli tasainen ja ilmoittautumisjono venyi satametriseksi. Onneksi saavuin ajoissa paikalle!

Paikalliset peasantit olivat saapuneet paikalle kaupustelemaan vähäisistä viljasadoistaan uutettuja taikajuomia sun muita hiilikuituisia vippaskonstihärveleitä siinä toivossa että tapahtumaan saapuneet spandexherttuat ja herttuattaret takaisivat heidän perheensä toimeentulon tulevana talvena. Itse en moisiin langennut, vaan tyydyin pyöräilemään ympäri aluetta lämmitelläkseni kivistäviä reisilihaksiani.

Paikalla myytiin enemmän kurpitsoja kuin Lahden seudulla koko kesänä yhteensä.

Aika ei markkinahumusta piitannut myöskään, vaan tuttuun tapaansa mateli kohti lähdön hetkeä. Ja sitten se tapahtui. Kello 9.45, 310 intoa tihkuvaa pyöräentusiastia ryhmittyivät muodostaakseen epämääräisen kasan hiilikuitua, alumiinia, spandexia, muovia, pehmusteita, lukkokenkiä, karvoja ja hikeä. Kello 9.59:55, 310 timanttista keskittymistä huokuvaa silmäparia kohdensivat katseensa eteenpäin - pari satunnaista pyllynvilkuilijaa tosin tuijottivat edessä olevan naisen takapuolta - kohti edessä aukeavaa Nicksin suoraa. Muutamaa sekuntia myöhemmin kello 10.00 monotonisella ja hieman apaattisella äänellä todettu "...matkaan..." kajahti ilmoille kaiuttimista ja samalla kaikki pitkän matkan siniveriset ampaisivat matkaan.

Koska itse olen niin kehnossa kunnossa, ja myönnettäköön myös että turhan tukeva, niin en ottanut osaa tähän kuninkaiden ja kuningattarien sarjaan, vaan pitäydyin prinssiliigassa. Kevyemmän matkan polkijat saivat siis vielä odotella starttiaan, mutta ei sentään puolta tuntia pidempään. Kellon lähestyessä 10.30 ryhmittäydyin hyviin asetelmiin lähtöviivan tuntumaan kuuntelemaan kuinka joku britti selitti tämän olevan hänen ensimmäinen kilpailunsa, ja hänen poikansa oli jo lähtenyt pitkän sarjan mukana. Valittipa hän myös olevansa juoksija, ei mikään pyöräilijä. Noh, eipä aikaakaan kun kaiuttimista valui esiin entistä ponnettomampi "....matkaan...." ja rytmiryhmä ampaisi edessä siintävän farmariauton perään! Mitä jännitystä, mitä käsin kosketeltavaa geelimäistä jännitystä! Kunhan en vain housuun turauttaisi jännittäessäni!

Peloton muodustui parin ensimmäisen kilometrin aikana, ja näinkin sen melko pitkän tovin. Tosin jo heti kilpailun alkupuolella, otettiin maastopyöräilijästä luulot pois, hiilikuituisten vonkumankeleiden rallatellessa ohi vierintävastuksen ollessa olematon. Allani oleva Speed King 2.0 leveänä, ja edessä oleva Spessun Fast Trak Sport 2.1 vonkuivat tuskissaan polkiessani tangolta, ja huusivat ylistyslauluja pyöräilykuninkaille alamäissä. 113 kiloa ja massiivinen maasturi saivat kummaksuntaa alamäissä kilpakumppaneilta koska valuin jarruttamatta heistä ohitse.

Viiden kilometrin jälkeen tunsin ensimmäiset merkit jo selässäni, ja tiesin heti että tästä tulisi aikasta tuskaiset 50 kilometriä, koska luovuttaa ei voi, ja on pakko ajaa täysillä jotta saavuttaisi edes jonkinlaisen tuloksen. Lähestyessäni Messilän hupaisaa mustalaisleiriä saavutin pelottomasta pudenneen maantiegoblinin ja pitkän alamäen innostamana painelin hänen ohitse. Reiluna päätin kuitenkin huikata hänelle että voin vetää jonkun matkaa reilun pelin hengessä.

Herra osoittautui matkalla käytyjen keskustelujen pohjalta 63-vuotiaaksi vuoden -82 pitkän matkan sarjan voittajaksi, ja pakko myöntää että oli kunnia olla näinkin kovan luokan kunkun tuulimuurina. Harmi vain että pesti kesti koko matkan ajan, ja kun olimme kiertäneet - nähdäkseni kunnialla - Hollolan KK:n kiepin, ja palailimme takaisin päin, selkäni oli jo totaalisesti rikki. Päätin kuitenkin napata Svinhufvudinkadulla kunnon sprintin, ja saapua maaliin mahdollisimman näyttävästi. Paskat. Selkään sattui sen verran, että en viitsinyt nousta edes tangolle ottaakseni kunnon vauhdit, vaan tyydyin vilkuttamaan kuin kunnon kuninkaallinen konsanaan kaikille viidelle maalialueella majailevalle maanviljelijälle. Heidän sekaan mahtui myös omaa sukuhaaraani edustava sisko, hänen poikansa ja pojan isä, ystäväni Dennis.

*clap clap clap* Mikä maaliintulo! Mikä fiilis! Maastopyöräkuningas saapui maaliin! Eka maasturi maalissa, ja tätä seikkaa himmensi vain se fakta että joku partaiivarisepänpoika veteli ohitse minusta, ja monesta maantiepyörästä, jollain vanhalla Terässiivellä. Mikäs siinä, jos kunto on kohdillaan, ei se pyörää katso. Ja onhan siinäkin vierintävastus kohdillaan verrattuna maastoläskeihin!

Maalissa odotti peasanttien valmistamat einekset, sianpääsopasta aina tummaan känttyyn asti. Olivatpa maalaiset myös puristaneet pulloihin pikkasen piristävää omenamehua, sekä taikoneet pari tonkkaa palauttavaa taikajuomaa. Ja koska kyseessä oli reilun pelin kilpailu, kaikki maaliin saapuneet saivat myös hienon käädyn. Pitäähän kuninkaallisilla olla killuttimia kaulassa.

Royal Cyc*BLING*!

Sijoitukseni oli siinä oman sarjan puolen välin paremmalla puolella, eli 28. ja aikaa meni hieman päälle 26 minuuttia enemmän kuin ensimmäisellä maaliin saapuneella kuninkaallisella. Kaiken kaikkiaan kokemukseni kilpailusta oli varsin positiivinen, eivätkä paikalla pyörineet lannan tuoksuiset alamaisetkaan onnistuneet pilaamaan päivää. Siniveristen elämä jatkuu ennallaan, vaikka itse kärsin pienestä punataudista jonka sain varmaan jostain Hollolan perukoilta. Maalaiset, puuh.

Ooh, punaista verta siniverisessä. Häpeä!

Rebirth of a Classic - Pyöräsinfonia

"Cowabunga!"
Lainatessani teini-vuosieni vihreitä limaisia kilpikonnasankareita, osoitan olevani innoissani! VIHDOINKIN rakkaan alumiinihäkkyräni taival uuteen olomuotoonsa alkaa olla loppusuoralla. Tai ainakin siinä pisteessä, että siitä kehtaa kirjoittaa.

Kaikki alkoi päähänpistosta, keskustelusta ystäväni kanssa ja Peugeotin äärettömän kauniista limenvihreästä hohdosta, joka kutkuttavasti loisti ikkunasta kuin revontulet tuolla Napapiirin pohjoispuolella. Normaaliin tapaan tartuin työhön seuraamuksia sen kummemmin miettimättä. Perseelleen menneitä asioita voi murehtia sitten jos ne siihen suuntaan tosiaan kääntyvät. Alla vielä kuva siitä kun kaikki oli hyvin.

GT, varreltaan syntymäasussaan. Tai ehkä teini-ikäisenä goottina, olihan se jo maalattu tehtaalla mustaksi.

Ensimmäinen vaihe: "Parting time..."
Eli siis mietittyäni asiaa 27 sekunnin ajan, päätin että tämä projekti ei voi pieleen mennä ja tartuin edelleen varsin tyylikkääseen ja rakkaaseen GT maasturiini. Työkalut esiin, ja voilá, puolen tunnin kuluttua eteeni avautui karmiva näkymä: pyöränpalojen, rasvan, hien ja satunnaisten puntista pudonneiden häppäreiden kyllästämä taistelutanner.

Vasemmalla voitte nähdä innostuneen työn tuloksen. Paloiksi purettu GT, jossa toki oli vielä kiinni sellaisia kriittisiä osia kuin ohjainlaakeriston kupit ja keskiö. Kuten voitte ihan omien okuläärienne avulla havaita, kuvaukseni tilanteesta oli lievästi liioiteltu. Pyrin suorittamaan projektin järjestelmällisesti loppuun asti, ja olin virittänyt itseni onnistumisen taajuudelle enkä suostunut kuulemaan yhtäkään soraääntä tässä euforisessa sinfoniassa, jota leikkimielisen luonteeni takia kutsuin otsikossa Rebirth of a Classiciksi. Klassikon, jota muu maailma ei ehkä tunnusta, mutta Thoreaun haastattelemien uusnatsien tavoin, en taida välittää tässä aiheessa muiden mielipiteistä (HUOM. en jaa kyseisten "herrojen" näkemyksiä, totean vain että en välitä muiden mielipiteistä pyöräni suhteen).
 



Toinen vaihe: "Little bumb 'n' grind..."
Purettuani pyörän osiin, olin varsin tyytyväinen kunnes tajusin että hiomapaperi ja muut pyörän rungon hieromiseen tarvittavat välineet olivat varsin vähissä. Oh well, kello raksutti jo kohti pikkupilttien nukkuma-aikaa, joten malttamattomana painelin pehkuihin odottamaan seuraavaa päivää jotta saisin nämä maalin ja lakan massamurhaan tarvittavat välineet. Huomattavaa on, että tässä vaiheessa pohdinnassa oli myös soodapuhallus, jonka hintakaan ei päätä huimannut: 60 euroa kaikkinensa. Se skipattiin kuitenkin aivan liian kalliina vaihtoehtona. Huoh. Kunpa vain olisin tiennyt mihin ryhdyn..

Maalinpoistoaine vaikutti pyörän lakkapintaan yhtä paljon kuin lasten pissa uima-altaan väkimäärään. Jostain syystä ei siis käytännöllisesti katsoen YHTÄÄN. Vittu. *kröhm* anteeksi, himpskatti!

Kaikenkaikkiaan maalinpoisto, hiominen, maalinpoist, hiominen, maalinpoisto, hiominen, maalinpoisto, hiominen oli tooooooodella pitkä ja raskas prosessi. Huomasitteko sekaan laittamani typon? Tämän kertainen teksti tulee olemaan pitkä, ja tässä vaiheessa pitäisi olla vielä sen verran skarppina, että moinen virhe tulisi bongata automaattisesti, ja sisäisen äidinkielenopettajan pitäisi kaivaa jo esiin iloista sormille näppäilyviivoitinta. 

KAPPAS! Potra Honkalan herrahan se siinä hinkkaa alumiinia ja haistelee kemikaaleja tuhoten päänsä sisällä lajinsa viimeisiä edustavia aivosoluja tusinoittain. Ja se on paljon se, koska ei niitä enää kovin paljon ole.

Muutamaa päivää myöhemmin olin kuitenkin jo voiton puolella. Maalinpoistoaineisiin oli jo mennyt 20 euroa, hiomatarvikkeisiin 10 euroa ja työtunteja monen monta. Sitä kun mietti, niin soodapuhallus alkoi kuulostamaan todella halvalta vaihtoehdolta. Mutta se juna oli jo mennyt. Ja onpahan itse tehty, niin sitä saa parasta mahdollista. Joka ei tietenkään tarkoita sitä että saisi parasta MAHDOLLISTA, vaan parasta mitä itse pystyy omilla vähäisillä kyvyillään tekemään. Oli miten oli, tässä vaiheessa aistin jo onnistumisen värähtelyjä amismaisilla viiksikarvoillani.

Vaikka itse jaksaisin lukea tuskallisen tarkkaa kuvausta siitä miten maalia poistetaan vaikka tuntikausia, niin ymmärrän että se ei välttämättä ole kaikkein mediaseksikkäin asia, ja skipataan loput. Halusin vain jakaa tämän vaiheen mahdollisimman tarkasti, koska suoraan sanottuna kärsin siinä kirjaimellisesti fyysisesti. Ja uskoisin saaneeni myös muutamia henkisiä, mätiviä haavoja, jotka voivat mahdollisesti tulevissa projekteissa saada minut kääntymään soodapuhalluksen puoleen. Oli miten oli, tämä oli projektissa henkisen kasvun aikaa ja onnekseni kasvoin henkisesti kärsivällisyyden osalta, sillä titaanisen vahva tahto auttoi pääsemään projektissa seuraavan kuvan osoittamaan vaiheeseen *BLING*. Ja koska se oli niin kauniin kiiltävä, olin jo päättänyt jättää maalit muille ja pitää rungon tällaisena.

Ray Banit päässä tätä kiiltävää häkkyrää kelpasi katsella. Omin kätösin, lukijapallerot, omin kätösin.

Kolmas vaihe: "Rise and shine."
Saatuani pyöränrungon kiiltämään kuin teinipojan innosta kostuneen ku... - NOH NOH - ..ultava otsa tämän nähdessään uuden pelin paikallisessa hikiluolassa, jota pelikaupaksikin kuvaillaan, oli aika roudata runko ystäväni Denniksen spottaamaan maalaamoon lakkaukseen. Pihinä autoilua vihaavana nuorena miehenä päätin viedä rungon maalaamoon pyörällä. Sidoin rungon kiinni reppuuni nippusiteillä, hyppäsin legendaarisen Cressun selkään ja painelin Lotilan teollisuusalueella sijaitsevalle maalaamolle Saksalan kautta. Aivan kuin luontokin olisi tajunnut, että nyt ollaan luomassa jotain eeppistä ja järisyttävällä tavalla maata muokkaavaa, sain taustamusiikikseni jotain valkyyrioita parempaa, nimittäin ukkosenjumalan Mjölnirin taivasta repivien iskujen synnyttämiä salamoiden väkivaltaisia, alkukantaisie vaistoja puhuttelevia jyrinöitä. Huolimatta selässäni roikkuvasta salaman maalitaulusta, selvisin hengissä ja päivää myöhemmin runko oli suojattu vahvalla lakkapinnalla. Ja voi pojat, voin todellakin suositella kyseistä maalaamoa muillekin. Pro-pinta (voiko moisen nimen omaava lafka edes mokata?) teki työn, ja veloitti siitä vain 20 euroa. Naurettavan halpaa! Kerrankin. Sain vihdoinkin kotiini nyt epäilyttävästi mehupilliä tahi sellofaanirullaa muistuttavista tuubeista kootun häkkyrän, enkä olisi voinut olla asiasta iloisempi.

Neljäs vaihe: "Let's twist again!" 
Runko oli siis viimeistelty, ja tyytyväisenä keksimiini nokkeliin jeesusteippivirityksiin kriittisten kohtien suojaamiseksi lakalta, ajattelin kaiken olevan hyvin. Valitettavasti teipit osoittautuivat kuitenkin pienoisiksi pettymyksiksi, ja alkuperäiset ohjainlaakerikupit olivat lakan myötä mennyttä. Noh, ehkä ne olikin jo aika vaihtaa. Tämä pieni twisti tarinassa aiheutti lähinnä viivästystä, enkä ollut oikeastaan yllättynyt pienestä vastoinkäymisestä. Onhan jokaisessa hyvässä tarinassa ns. huono vaihe!

Metallinen tatti, joka herätti jonkinasteista ihmetystä sosiaalisen median syövereissä.

Paikalliset pyörämekaanikot uhkailivat kovalla hommalla, ja kertoivat laakerinvaihdon maksavan n. 50 euroa. Epäuskoisena päätäni pyöritellen poistuin paikalta, ja päätin että tässä on loistava paikka säästää rahaa. Siispä suuntasin kotiin, otin pari lonkeroa ja päätin poistaa vanhat kupit rungosta. Tekemällähän sitä oppii, ja kevyt tumu vie pahimman terän peloilta. Meisseli vasurissa ja vasara oikeassa aloin paukuttamaan runkoa kuin viikinkiseppä kallonhalkaisukirveen terää pajassaan. Hetken aikaa työskenneltyäni näillä kirurgisen tarkoilla välineillä, sain homman pakettiin ja runko oli uutta ohjainlaakeristoa vaille valmis.

"Ooh lalaa, mösiöö! Wat ö biig hämmör juu häv, sach ö rimörköbl wörk."

Kokoaminen eteni eräänlaisessa hurmiossa, enkä välittänyt mahdollisesti epäpätevästi toteutetuista osioista ilmenevistä jälkiseuraamuksista, vaan pyysin apua my local friendly bicycle mechanicilta, Denikseltä. Suuressa viisaudessaan hän hieman epäili ehdottamaani metodia laakeriston asentamiseen ja ns. puristimetodin osoittautuessa epäonnistuneeksi, minusta oli vain luontevaa turvautua jälleen vasaraan *BÄNG BÄNG BÄNG*! Pala painekyllästettyä lautaa ja vasara, ja niin oli pian ohjainlaakeriston kupit paikoillaan rungossa. Ja istuivat vieläpä hyvin. Oi tätä kaunista kokeellista työskentelyä! Alla otteita mitä mielenkiintoisimmista työvaiheista. Oli liukasteita, voiteita, sammalta, hyttysiä, kiristelyä, puukotusta, hakkaamista, veistämistä ja monia muita sutjakoita pyörän valmistumista edesauttaneita verbejä, joiden ansiosta fillari on nyt kasassa.

Viides vaihe: "Grand SEMI-FINAL."
Koska pyörä ei ole mitään ilman teippauksia ja keulamerkkiä, asialle piti tehdä jotain ja pian. Siistpä etanaa sarvista! Käyttäen hyödyksi geeniperimäni mahdollistamia taitoja suunnittelin pikaisesti GT:n tarroista modifioidut uniikit teipit. Suunnitellessani muokkausta teippeihin, mietin että mistä tämä olisi helposti tunnistettavissa omakseni. Hetken pohdittuani, päädyin luontevaan ratkaisuun ja käytin lapsekasta Tiikeri -lisänimeä hyödykseni ja näin syntyi "GT Zaskar TGR". Soitto Lahtelaisiin teippifirmaan, filet sähköpostiin ja seuraavana perjantaina nouto. Simppeliä, helppoa ja mahtavaa. Keulamerkin asentaminen sujui silikonipohjaisella mönjällä helposti, ja vanhalla messutyöntekijällä ei ollut myöskään suurempia ongelmia teippien laittamisessa.

Kuudes vaihe: "Finish it with a touch of finesse."
Jos joku on yllättäen jaksanut lukea - tai kuunnella, kuten haluan ajatella - tänne asti, niin nyt odotuksenne palkitaan. 100%:lla varmuudella uniikki pyöräni on valmis. Kas tässä, *rumpujen pärinää* kukkaloiston keskellä, GT Zaskar (not) TGR!

 
Seitsemäs vaihe: "WTF? I THOUGHT THAT IT WAS OVER ALREADY?!?"
Niinpä niin, sedällä on vielä asiaa. Ei, ei se pyörän tuunaaminen ikinä ole ohitse. Edelleen rungossa on kiinni vanhat kiekot ja keula. Ja niin.. pari muutakin palikkaa pitää vaihtaa.. ja päivittää.. ja ja.. mutta, that's another story.

Huh, melkoinen text shotti naamalle, pitäisi kirjoittaa useammin. Pahoittelut ;)

Pitkästä aikaa

Heipä hei, aikuiset lapsoset. Täällä taas tarinaa Toni-sedän blogista pyöräilynystäville!
Pahoittelut pitkästä tauosta, sedällä on suoraan sanottuna ollut perse kipeä, ja pyöräily jäi sen myötä todella vähiin. Nyt asiat näyttävät taas aurinkoisemmilta, vaikka tässä yhteydessä sanonta ei ehkä ole niin kovin kuvaava. Pääasia on kuitenkin että taas kelpaa pyöräillä, ja sen myötä on myös uutta kirjoitettavaa. Itseasiassa paljonkin. Mutta, pitäydytään tällä kertaa varsin kutkuttavassa aiheessa: Ajokauden ensimmäisessä pitkässä maastopyörälenkissä!

Vaikka pyöräilinkin rakkaalla Getarillani, lenkistä ei olisi maasto enää voinut olla kauempana. Tai siis, tarkkaan ottaenhan se oli lähestulkoon koko ajan minusta n. 3 metriä oikealle. En vain poikennut sinne. Ajoin siis maantielenkin maasturilla. Ei se minusta sen pöhkömpää tee kuin muistakaan koppavista "en-morjesta-tuolle-kypäräpäälle-sen-sarvet-ovat-suorat-ja-renkaat-yhtä-leveät-kuin-mun-pyörä" maantiepyöräilijöistä. Homma vaan on paljon raskaampaa.

No niin, mutta nyt sitten itse aiheeseen. Lenkkinä suoritin niin sanotun Päijät-Hämeen Urheiluopisto Tourin, eli ensimmäisenä etappina oli Pajulahti, josta matka suuntasi kohti huomattavasti globaalimman imagon omaavaa Vierumäen urheiluopistoa ja sen hulppeita majoitus- ja mökkeilytiloja.

Aamulla vedin naamariin neljä leipää ja kupposen kahvia. Tankkasin vettä kitusiin, juomapulloon sekä varasäiliöön, jonka virkaa toimitti upeasti Lidlin 1,5 litran vadelmakivennäisvesipullo! Kyllä niistä on vaan moneksi! Sen jälkeen pyörän renkaisiin ilmaa rajulla kädellä, eli paineet nousivat niinkin muhkeiksi kuin 3,4 baria. Maastoläskeissä oli aikaisemmin miellyttävät kakkoset maastojyräilyyn. Sen jälkeen vermeet päälle, Runkeeper kuumaksi ja napit korville. Winampin ja HTC:n kombon puskiessa erinäisiä kipaleita tärykalvoille lähdin puskemaan kohti Nastolaa.

Ilma oli kaunis, olo mitä voimallisin ja tuuli suhteellisen mietoa. Eikä mennyt kovin kauaa, kun saavutin jo Nastan ostolan, kuten nuo hulvattomat nastolalaiset pitäjäänsä plakaateissa kutsuvat. Jatkoin polkemista ja pian huomasin jo olevani tuon sykkivän metropoliksen keskuskadulla ja kurvaamassa kohti Pajulahtea. Alamäessä otin kevyet 50 km+ vauhdit Audia vastaan, joka tosin - suuri yllätys varmaan kaikille - meni menojaan. Kuten oikeastaan kaikki muutkin ohitse menneet automerkit.

Etappi Pajulahteen oli varsin helppo, mutta siirtyessäni kohti Vierumäkeä sellaisten klassisten suomalaispaikkojen kuin Ruuhijärven ja Korkeen kautta, tunsin reisissäni ensimmäiset merkit siitä että energiaa ei taida olla ihan tarpeeksi. Tähän vaikutti merkittävästi suhteellisen tujakaksi kasvaneet tuulen nopeudet, ja sen suunta oli tietenkin vastaan. Muistelin tässä vaiheessa reissun olevan noin 60 km ilman kieppiä Vierumäen opistolle, joten en kuitenkaan ollut kovin huolissani asiasta.

Voi pojat. En olisi voinut olla kuitenkaan yhtään enempää väärässä. Päästyäni Vierumäen urheiluopistolle, reidet olivat jo aika ponnettomat, ja tunsin pieniä ylirasitusen merkkejä vasemmassa reidessä. Eipä siinä mitään, ei ole Kämpin poika ennenkään luovuttanut fyysisten haasteiden edessä. Tai en ainakaan myönnä, tekosyitähän riittää!

Suuntasin siis uskomattoman upealle Heinolan vanhalle tielle, joka on täynnä jylhiä metsämaisemia, jonka varrella on suuremmoisia kuusimetsiä ja paljon tehdashalleja sekä paskaiselle tuoksahtavia ojia. Upea, upea tie ja aivan uskomattoman mielenkiintoinen kaikilta teihin liittyviltä osa-alueilta.

Ajaettuani tovin kohti Lahtea kylmä tuuli alkoi viiltämään kostuneen hupparin lävitse kuin mattoveitsi aloittelevan messuasentajan peukaloa. Raekuuron ja vesisateen iskiessä 19 km plakaatin kohdalla, olin yhtä hymyä. Paras mahdollinen ajoilma, ja huomattava määrä tiukkoja nousuja! Valheellinen itseluottamus rapisi kuitenkin äärettömän nopeasti. Kilometri eteenpäin ja olin valmis paistinpannulle.

Koko olemus huusi lopettamaan, energiaa ei ollut mihinkään ja jouduin anteeksiantamattomaan tilanteeseen: taluttamaan ylämäkeen. Mikä häpeä. Ja vielä enemmin sen takia, että en meinannut pystyä kävelemään, saati sitten työntämään pyörää eteenpäin. Uskomatonta kuinka pahasti voi virta loppua miehestä, enkä ollut ajanut kuin n. 64 km. 110 kg fädäriä, ja 10 kg maastopyörä ja 2,5 tuntia ajamista teki energiavarannoista selvää. Arvokas opetus, ja hyvä esimerkki siitä miksi oikeat pyöräilijät näyttävät kuivan kesän oravilta. Jos olet plösö, kokeile juoksemista. Et todennäköisesti pääse tarpeeksi kauas jotta palaaminen ei tuntuisi ylivoimaiselta. Pyörällä se on suhteellisen helppoa.

Heikoimpana hetkenä suunnittelin jo back-upin soittamista paikalle valkoisen hohtavan ratsun eli Hiacen muodossa. Mutta sitten uppiniskaisuus iski. PASKAT. Kerta itselleni tämmöisen haasteen heitin, niin vedetään loppuun asti tai sitten kuukahdetaan tien varteen. Onpahan kuollessa mitä kevyin omatunto, ja metsän eläimetkin saavat syömistä tavallisten tien varren pannukakkueläinten sijaan.

Tuskaisten kilometrien jälkeen, saavuin kuitenkin kotiin omin voimin kuten itseäni tykö tuovat Facebook status päivityksetkin arvon lukijoille varmaan osoittavat. Ei ollut helppoa, mutta mitäpä sitä ei hienojen maisemien vuoksi tekisi. Ja koska haluan että myös te pääsette ottamaan virtuaalisesti osaa tähän yhden miehen sunnuntain 2/3 teräsmieskisaan (ilman uintia ja juoksua), niin otin valokuvia kaikkein mielenkiintoisimmista nähtävyyksistä.

Kyltti.

Nopeusrajoitus. Näitä näkee harvoin.

Erilainen nopeusrajoitus.

Vettä.

Ihan helvetisti paljon enemmän vettä.

Tervetuliaiskyltti minua varten. "Kiitos."

Suomen luonto. MYKISTÄVÄN kaunista.

Tervemenoa kyltti. "Oli sen verran kivaa että tulen huomennakin tänne."

Siinäpä parhaat palat tästä äärettömän mielenkiintoisesta sunnuntaireissusta. Ensi kerralla asiaa uuden luomisesta, enkä puhu niin helposta asiasta kuin sisällöntuotannosta ulostamisen merkeissä.

1 + 2 + 3 + 4... ja niin edelleen

Rakkaat lukijat, on se satunnaisesti valittu aika ajokaudesta, kun on aika ynnäillä - laskea yhteen siis - taakse jääneitä kilometrejä. Sillä, ovatko ne olleet iloisia, surullisia, hikisiä, verisiä tai ties minkä eritteiden täyttämiä, ei ole mitään merkitystä, koska puhtaalla logiikalla ajateltuna kilometrin matka verta yskien ylämäkeen on täysin sama matka kuin hymy huulilla alamäkeen kärpäsiä suuhun napsien taitettu kilometri. Kummassakin tapauksessa kilometrin matkalla on kuitenkin ollut perin merkittävä ero ajajan kannalta. Toki väitän nauttivani kummastakin matkasta, mutta voin myös tuumailla että nainen kulahtaneissa, päällä roikkuvissa beigen sävyisissä alusvaatteissa on yhtä kiehtova näky kuin kiusoittelevaan pitsisiin "kuumiin pöksyihin" verhottu yksilö. Huh, nyt harhaudutaan jo alkumetreillä pois metsäpolulta. Suunnataanpas se eturengas taas kohti oikeita ajolinjoja, ja palataan puhumaan paljon mielenkiintoisemmista kilometreistä.

Elikkäs, ajokauttahan on nyt sitten takana tuollainen kevyt kuukausi. No hyvä on. Myönnetään, myönnetään, ei tämä ollutkaan niin satunnainen hetki katsoa kyynel silmäkulmassa nostalgian nälkäisesti taakse jäänyttä ajokautta, vaan suhteellisen tarkasti määritelty välietappi tällä matkalla jota ajattelin lyhyesti kutsua: "Season of the Adamant Will of Steel, Time of the Brothers of Metal, Crank destroying year of the Ancient Dragon Riders of the Hall of Valhalla's Lord of Odin (give us your sign), 2013" ja sitten tarkempi versio kuuluu: "Ajokausi 2013". Kumpaan sitten haluattekaan viitata moninaisissa keskusteluissanne - koska uskon vakaasti että pyörällä ajamiseni on mitä mielenkiintoisin keskustelunavaus täysin tuntemattomienkin kanssa - niin ainakin olen antanut teille vaihtoehdon.

Uskollisesta ja hien kyllästämästä pyöräilykumppanistani (en puhu vaippahousuistani, vaikka tiedän että pikkutuhmina niin haluaisittekin) HTC Desire HD -puhelimestani kaivettu data taakse jääneistä kilometreistä muodostaa seuraavanlaisen yhteenlaskun: 7 + 26 + 29 + 25 + 7 + 7 + 3 + 3 + 5 + 12 + 4 + 20 + 3 + 6 + 5 + 16 + 5 + 8 + 8 + 42 = ?

Nyt menee lukion lyhyen matematiikan suorittaneella seniorikansalaisella sormi suuhun, ja pitää käynnistää klassinen calc.exe *klik* *klik* *napunapunapu* Hmm.. syötetäänpäs hieman lukuja tähän koodaajien ihmeluomuksen, ja luotetaan siihen, että se suoriutuu näinkin haastavasta laskutoimituksesta.

Syötettyäni luvut värisevin sormin, rohkaisin mieleni ja painoin kahdesta vaakaviivasta muodostettua universaalisti tunnustettua "yhtä kuin" -merkkiä. *KLIK!* Hiiren klikkaus jäi kaikumaan mieleeni, kun liikutuksesta kostein silmin katselin kaunista kolminumeroista lukua rasvaisten sormenjälkien likaamien silmälasieni läpi. Kaksisataaneljäkymmentäyksi kilometriä. Äidinkielen tunneista mieleeni muistuu sääntö joka sallii moisten lukuhirviöiden lyhentämisen numeraaleiksi, joten ammutaanpa täyslaidallinen lukuja verkkokalvoillenne; 241 kilometriä, ja vieläkin lyhyemmin: 241 km:ä. Annan itselleni luvan hymyillä flegmaattisesti, mutta sitten mieleeni hiipii hiljainen kauhu. Suomen pyöräilykausi on lyhyt kuin kärpäsen elämä. Lupasin itselleni, ja tietenkin myös lukijoilleni ajavani 5000 km tuona edellä mainittuna ajanjaksona. Olkoonkin että pyöräilykautta ei vielä ole tunnustettu aikaa mittaavaksi määreeksi, mutta minulle se on ihan oma venyvä aikaa mittaava käsite. Jotta saisitte tästä urakasta paremman käsityksen ilman omien aivojenne rasittamista, niin kaiken kaikkiaan ajettavaa on siis vielä 4759 kilometriä. Jokunen kerta edes takaisin Suomen niemiä, niin hommahan on paketissa. Ei tunnu pahalta, eikä edes mahdottomalta.

Tavoite on asetettu, ja jotta saavuttaisin sen niin pyörälenkkien pituuksien on muututtava dramaattisesti. Enää ei riitä se, että käy hakemassa paikallisesta kaupasta keissin lonkeroa, ja pussin irtokarkkeja - No mitä? Kevyessä kenttäkännissä on kiva syödä karkkia.. eipäs paheksuta siellä kulmat kurtussa! - vaan on otettava itseään mahamakkaroista kiinni ja suunnattava poluille ja hiekkateille. 30 km per lenkki, niin tuo tuhansien kilometrien matka alkaa lyhentymään riittävällä tahdilla. 

Ajokauden ollessa perimmäiseltä olemukseltaan kuluvan vuoden mittainen ajanjakso, on minulla siis vielä tehokasta pyöräilyaikaa noin kahdeksan ja puoli kuukautta jäljellä. Tavoitteen saavuttamisen määrittävin hetki on lienee kesäloma, jolloin on mahdollista pyöräillä enemmän kuin muulloin. Se, että kestääkö takapuoli tätä kaikkea, en osaa edes  kuvitella. Enkä vähiten sen takia, että se on tämän aamuisen lenkin jälkeen jäässä peräsuolta myöten, ja sitä myöten tunnoton. Hymyssä suin voin siis todeta, että 41 km:n lenkki tällä perseellä onnistuu edelleen (siis sen jäädyttyä tunnottomaksi)! En malta odottaa kesän 100+ lenkkejä, joista ensimmäisen olen jo suunnitellut, ja josta lupaan kirjoittaa enemmän ensi kerralla. Nyt kiukaalle istumaan, koska mikään ei sulata jäistä paria pakaroita niin kuin tulikuuma 9 kWh:n kiuas.

31,5, 32,3 ja 3.

Arvon lukija, otsikon luvut eivät todennäköisesti avaa itseään kovin helposti, eikä niin myöskään ole tarkoitus, koska haluan vaikuttaa teistä arvoitukselliselta ja mielenkiintoiselta "blogaajalta" (onpas muuten trendikäs nimitys nettiin monologia kirjoittelevasta paskanjauhajasta?). Varoitan kuitenkin jo nyt, että toisin kuin tv-sarja Lost:ssa, nämä luvut eivät tule kutkuttamaan mieltänne, ja niiden takana piilevät totuudet voivat mahdollisesti osoittautua jopa pettymykseksi. Varmaan arvaattekin, että niillä on kuitenkin jotain tekemistä pyöräilyn kanssa, onhan tämä sentään pyöräilyyn liittyvä tekstituubi.

Noh, aloitellaanpas lukujen avaamista, koska toisin kuin luulen, niin oikeastihan arvon lukija kutisee jo alapäätä myöten mielenkiinnosta. Elikkäs, ensimmäinen luku: 31,5. Tuo kaunis numerolla kolme alkava luku osoittaa tänään pyöräilemäni matkan, eli lyhyemmin sanottuna luvun perään voi asettaa lyhenteen "km". Niinpä tietenkin, olisihan se pitänyt arvata, eikö? Ajoin siis tänään ympäri Lahtea, ja poikkesinpa jopa Hollolassa asti. En siis oppinut muutaman viikon takaisista karvaista kokemuksistani, vaan naiivisti uskalsin suunnata sinne jälleen. Pahimmat pelkoni muhjuisista teistä olivat turhia, ja tämän kauniin kevään hyperpakkaset olivat tehneet tehtävänsä. Eikä tietty sovi unohtaa urheita aurakuskeja, jotka pärisevine traktoreineen olivat käyneet lumimassojen kimppuun kuin gerbiili kuivuneen heinän, ja näiden asioiden yhteisvaikutuksesta teitä oli jopa melkoisen lepposaa rullailla. Tai ainakin olisi ollut, mikäli myöhemmin tässä kirjoituksessa paljastuvat asiat eivät olisi tehneet siitä asteen verran hankalampaa. No niin, ensimmäinen luku oli siis matka, ei mitään sen ihmeellisempää, eikä toisaalta myös yhtään sen vähempää.

"No entäpä se 32,3, Toni-eno?" Voisi rakkaan siskoni ja hyvän ystäväni Denniksen poika kysyä minulta, jos vain osaisi jo puhua. Ei huolta pikkumies, tässä se tulee. 32,3 on ehkä osittaiseksi häpeäkseni kehoni rasvaprosentti, elikkäs rahvaanomaisesti ilmaistuna ja huomattavasti vähemmän kirjoitusmerkkejä kuluttaen ilmaistuna luvun perään voisi laittaa %-merkin. Miten tämä sitten liittyy pyöräilyyn? Ei hätää, avataanpa lukemaa hieman, vaikka eihän sitä kukaan rasvamereen halua sukeltaa. Miehessä on siis talven kylmää vastaan ainakin kunnolla rasvaa. Mutta toisin kuin karhu, en kuluta sitä päivittäin uinuessani talviunta vaan tankkaan ruokatorveeni hyvää tahtia kaikenlaista roskaa kartuttaen tätä turhaa silavakerrosta. Uinuessani työpisteellä tai istuskellessa työmatkalla autossa, tämä kaikki energia ei vaan pala, vaan muuntautuu iloisesti hyllyväksi hyytelöksi ympäri kehoani. Entäpä sitten pyöräilyyn liittyvä osuus? Aikaisemmin mainitsemani matka, tuli taitettua Denniksen kanssa, ja reissuun liittyi erinäisiä ylämäkiosuuksia, tasaisia taivalluksia sekä viimaan vastaan laskettelua. Ja kuten mainitsin, tämän kappaleen lukema vaikeutti taivalta huomattavasti.

Mukanani oleva massiivinen n. 30 kilogramman suuruinen - täysin ylimääräinen - painolasti aiheutti erinäisiä ongelmia. Lihavan pojan taivaltaessa polkupyörällä jokainen ylimääräinen kilo tuntuu reisissä, ja mitä enemmän reidet tekevät työtä, sitä enemmän ne penteleet haluavat happea. Kuormituksen lisääntyessä myös pulssi nousee ja renkaat painuvat painon lisääntyessä yhä tiiviimmin tonttia vasten aiheuttaen lisää kitkaa. Mikä taas edelleen lisää reisiin kohdistuvia vaatimuksia. Siispä ajettuamme noin 25 km:ä, päädyimme takaisin Nikkisten residenssiin, tuohon barokkiajan komeimpia lukaaleja vastaavaan kartanoon, ja ainakin tämä blogaaja tunsi jokaisen kilon kehossaan. Jalkoissa oli virtaa kuin lasten maissinaksuissa makua (ei ollenkaan siis), keuhkot tuntuivat olevan riekaleina kuin USA:n lippu Al-Qaidan hyppysissä, sydän sykki kuin teinipojan kikkeli tämän nähdessä ensimmäistä kertaa naisen rinnan ja suussa maistui ikiaikainen rautatanko, eli kaikki ei ollut ihan kondiksessa. Arvon lukijat, blogaajanne on siis talven aikana muuttunut urheilullisesta sporttinäädästä kahdella pyörällä liikkuvaksi talipalloksi. En siis voi suuttua mikäli mafiahengessä haluaisitte tituleerata minua vaikkapa Fat-Tonyksi.

Ehkäpä tässä vaiheessa mietit, että mitähän tuo viimeinen mielenkiintoinen kolmonen pitää sisällään? Ymmärrän toki tämän viimeisen numeron arvoituksen olevan mahdottoman jännittävä, mutta haluan pulikoida vielä hetken tässä itseinhon avannossa! Toisin kuin aikaisemmassa kirjoituksessani arvioin, kunnossani on todella paljon petrattavaa, ja voin todeta olevani melkoinen pyöräilijän raunio. Noh, ehkäpä kevät on renesanssin aikaa, ja vyötäröläskiksi muuttunut energia palaa tuhkaksi ja sieltä nousee esiin tarunhohtoinen fiktiivisen Fenix-linnun kaltainen, harrastaja-atleettien kermaa edustava pyöräilevä titaani. Se siitä itsesäälistä. Avataanpa viimeinen luku.

En laittanut otsikolle moukkamaisesti pistettä, vaan luku tarkoittaa tässä yhteydessä kolmatta. Ei, en ottanut osaa kauneuskilpailuun ja tullut kolmanneksi viimeiseksi, vaan yksinkertaisesti kyse on tästä kuluvasta kuukaudesta. Vakilukijat - eli kummatkin rakkaat ihmiset - varmasti muistavat tälle pyöräilykaudelle asettamani kovan tavoitteen: 5000 km:n pyöräilymatkan. Maaliskuun lähestyessä puoliväliä, pyöräilykautta on noin 9 kk:tta jäljellä. Pahoittelut muuten moninaisista lyhenteistä, näin pullea poika kun ei jaksa aivan mahdottomasti kirjoittaa. No niin, takaisin asiaan. Eli siis kausi on edennyt jo hyvän matkaa ja pyöräilykunto tähän astisten kokemusten perusteella onkin surkea. Läskin määrä on muhkea, mutta se ei juuri motivaatioon vaikuta. Loppukesästä esiin on toivon mukaan kuoriutunut näätämäisen nopea, hyväkuntoinen ja hymyilevä veitikka (ei kikkeli), joka jaksaa polkea kertaheitolla 80 km:ä maastopyörällä mikä onnistui kaksi kesää sitten helposti.

Tukeakseni tavoitteitani ostin itselleni melkein uuden polkupyörän. Perhekuntani järki, rakas vaimoni, kuitenkin sai minut toisiin aatoksiin, ja nyt keskitän kaikki paukut nykyisen pyöräni korjaamiseen sen sijaan että muuntaisin sen maastoajeluun sopivaksi yksivaihteiseksi pyöräksi, elikkäs trendikkäämmin single speed -maastopyöräksi. Pidetään ne vaihteet paikoillaan vaan, eipähän tartte ylämäissä pihistä ja puhista kuin pahin tervakeuhko konsanaan.

Näin tällä kertaa arvon lukijat, ei mitään kovin syvällistä, vaan lähinnä kylkiäni koristavia läskirenkaita sivaltavaa sanailua, ja näin tämän kertaisen kirjoituksen lähestyessä loppuaan, voin marssia kohti keittiötä ja napata uunista itse valmistamani herkullisen pitsan. Pekonia, makkaraa, jauhelihaa, tuorejuustoa, feta-juustoa, jalopenoja, tomaattia, chilitomaattimurskaa ja reilusti "perus Edamia" sisältävä rasvainen, ja auringon lämpötilaa lähestyvä tirisevä verisuonien kauhu on valmiina siirtymään kaltaistensa rasvojen seuraksi kyljilleni, eli toisin sanoen matkaani tuleville pyöräilyreissuille. JA HEI, EIPÄS PAHEKSUTA SIELLÄ SORMI HEILUEN. Miehen on syötävä jotta jaksaa, ja jostainhan ne energiat on revittävä kun pyöräilymatkat kevään edistyessä vähintäänkin tuplaantuvat. Eikö vain?

Nyt pitsa suuhun ja pihalle tuijottamaan Salpausselän kisojen rattoisaa - ja kuulemma aikaisempia vuosia taiteellisempaa (mitä ihmettä se tarkoittaakaan?) - ilotulitusta..
 

Rakas polkupyörä

Niin arvoisat lukijat, luitte aivan oikein. Pidän todellakin pyörästäni niin paljon, että voin tituuleerata sitä minulle rakkaaksi asiaksi. Toisin kuin auto, jota vihaan, pyörä harvoin jättää pulaan. Toki on niitä ollut niitäkin hetkiä, jolloin pyörän kanssa seikkailu on ollut kuin koiran oksentaman kissanpaskan siivoamista sängyn alta aamutunneilla, mutta pääasiassa touhu on kokonaisuudessaan käsittämättömän hienoa ja valtavan tunkeikasta.

Se vapauden tunne, kun ajat metsän halki riemusta hihkuen, polkien lisää vauhtia vaikka polku alkaa muuttumaan aina vain juurisemmaksi, kantojen ja puiden runkojen lähestyessä kylkeä hetki hetkeltä tiukemmin otettavissa mutkissa. Se voiman tunne, kun veri puskee tiensä läpi alati jännittyvien reisilihasten, löytää tiensä pohkeisiin ja palaa taas komentokeskukseen kuljettaakseen lisää happea noille väsymättömille työjuhdille, mahdollistaakseen taas seuraavan kiihdytyksen lähestyvään mäkeen. Se ilon tunne, kun huomaa maisemia joita autolla ei ehdi näkemään, löytää paikkoja joihin autolla ei pääse tai ylipäätään ne riemastuttavat reissut ystävien kanssa läpi metsien. Se hyvänolon tunne, joka jokaisen lenkin jälkeen saa miettimään jo seuraavaa reissua, mihin menisi, miten menisi... sanoin on niin vaikea kuvailla mitä kaikkea tämän rakkaan metallihäkkyräni kanssa olen kokenut.

Niin kauniin yksinkertainen laite kuin polkupyörä onkin, niin niitä on silti yhtä monia erilaisia kuin meitä ihmisiäkin. Yksilöitä, joilla olisi varmasti mielenkiintoisia tarinoita kerrottavanaan, tai kuvia näytettävänä. Harmi vain, että nämä kaikki jäävät täysin oman mielikuvituksemme varaan. Omat pyöräni ovat nekin varsin erilaisia, ja elämäni varrella minulla on ollut ilo jakaa polut vielä useampien pyörien kanssa. Aina ensimmäisestä pyörästäni Järvelässä viimeisimpään maastopyörääni, olen pitänyt jokaisesta. Nimetön BMX hirmu, Hero (tuo neonkeltainen/vihreä kostaja), Scott Boulder, Nopsa Monterra, Crescent 317 Fashion Line, GT Avalanche 3.0 Disc ja Trek Madone 5.2. Monia, monia pyöriä, ja sitäkin enemmän hienoja muistoja.

Kuten ihmiset, niin myös pyörätkin kuluvat vanhetessaan. Rattaat, laakerit, vaijerit, kuoret, renkaat, kiekot, vaihtajat ja niin edelleen... listaa voisi jatkaa aika pitkältikin, tai ei nyt enää kovin kauaa noiden mainittujen jälkeen, mutta silti, kuluvia osia on todella paljon. Kilometrien karttuessa omaan mittariin, sitä on alkanut nauttimaan enemmän hyvin toimivista asioista, joka on puolestaan johtanut siihen, että nämä rakkaat laitteetkin ovat saaneet enemmän huomiota. Rutisevalla ruostekasalla ei olisi kiva ajella. Toki vaimon tuima katse on hieman rajoittanut "huoltovimmaa" katsellessani ulkomaisia ja kotimaisia polkupyöräsivustoja, mutta himo päivittää omaa pyöräänsä paremmilla komponenteilla kummittelee aina mielen perukoilla. Eihän se nyt haittaa, jos hieman käy vilkuilemassa vaikkapa Chain Reaction Cyclesissä alennusmyyntien tarjontaa? Jos vaikka saisi uuden kampisarjan halvalla!

GT on ollut kolmen vuoden ajan minulla todella kovassa käytössä, ja tuhansien kilometrien ajaminen on jättänyt jälkensä pyörään. Kirjoitin jo aikaisemmin sen huoltamisesta, mutta en maininnut että siihen on vaihettu kaikki muut komponentit paitsi etukiekko, satulatolppa ja pyörän sydän, runko. Rungosta en luovu. GT:n riemastuttava timanttimuoto on vain niin upea! Pyörän 6061 luokiteltu alumiini ei ole sieltä parhaasta päästä, mutta se on silti kestänyt kaiken mitä sille olen syöttänyt. Ja voi pojat, jos jollain on ummetusta, niin se on tuolla rungolla. Sillä on nimittäin ajettu siellä missä sillä ei olisi missään tapauksessa pitänyt ajaa, hypätty sieltä mistä kissat sontisivat reisilleen ajatellessaankaan hyppyä, käytetty sukellusveneenä, hakattu lekalla (kammet piti saada irti, sori pyörä!!) ja niin pois päin. Noh, oli miten oli, pyörässä on tällä hetkellä kiinni komponentit, joiden yhteishinta on paljon suurempi kuin mitä pyörän alkuperäinen hankintahinta edes oli. Sen verran rakkautta olen sille ripotellut, ja tällä hetkellä haaveilen uudesta joustokeulasta, joka tosin on ollut haaveissa jo muutaman vuoden ajan. Noh, jos tänä kesänä sitten!

Tänään sain kuitenkin hankittua jälleen olennaisen komponentin, ja toivon saavani keväthuollon vihdoinkin päätökseen tulevana viikonloppuna. Odottamisen arvoinen finaali uskoisin. Lahden polkupyörähuollosta löytyi nimittäin pieni alumiinimulkero, elikkä takavaihtajan korvake.

Korvake oli tietenkin hinnalla pilattu, mutta koska LPH:ssa ollaan reiluja, niin sain rabattia kokonaiset 1,50 euroa, ja lopullinen hinta asettui ihanan pyöreään ja runsaaseen kahteenkymmeneen euroon! Kiitos tämän pienen palikan, saan ketjujen varassa surullisen näköisenä roikkuvan takavaihtajan taas paikoilleen ja toivon mukaan vaijerien sekä kuorien (hyvin rasvattujen, koska vaijereiden täytyy luisua niihin kuin mureenan luolaansa [Mitä? Odotitteko jotain pervoa kikkelipimppi -vertausta??]) vaihdon jälkeen toimimaan kuin villeimmissä unelmissani.

Pyöräilyssä, kuten useimmiten myös elämässä, vastaan tulee tilanteita jolloin asioista joutuu luopumaan, vaikka se kuinka sattuisi tuohon pieneen sykkivään lihasmöykkyyn rintamme sisällä. Vieressä on jälleen huomattavan koskettava esimerkki siitä, mitä tuhansien kertoja rattaiden kautta pyörinyt ketju saa aikaan. Huoh, kuin juustoa höyläisi lauantai-illan pitsaa varten. Eli siis aivan yhtä varmasti hieman eroottisesti toisiinsa yhtyvät ketju ja rattaat kuluttavat toisensa loppuun, kuin se himokas juustorastin käsissäsi höylää juustokimpaleen olemattomiin. Rasvaisista unelmista hyvästeihin: "Hyvästi, takapakka. Kiitoksia niistä yhteisistä kilometreistä!"

Näin sitä isokin mies tunteilee pienen asian parissa. Mitäpä sitten tapahtuu, kun koittaa aika että GT:n alumiininen runko tulee tiensä päähän. Voi sitä surua. En osaa sanoa miten tähän mekaanisen ystävän menettämiseen suhtaudun, mutta varmaa on että sen jättämä lovi täytetään - sovinnaisen suruajan päätyttyä - uudella, entistä paremmalla pyörällä. Miksi? Koska pyörät eivät ikinä lakkaa pyörimästä, ei ennen kuin tuo oma rinnassa sykkivä lihakimpale lakkaa oman työnsä.


 

Keväthuolto: Osa FAIL.

Herätessäni tänään, ajattelin että tämä on se päivä kun GT laitetaan kesäkuntoon. Mieli oli korkealla, koska tiesin myös edessä häämöttävän Man versus Food -koitoksen. Jätin aamupalan suosiolla minimiin, hörpin kirpakat aamusumpit kitusiin ja suuntasin vaippapöksyt soikeana kohti Riihelää. Kevyttä rutinaa lukuun ottamatta kaikki sujui mukavasti, ja kiitos teknisten vaatteiden hiki poistui selän kautta ulos, kohdaten läpipääsemättömän esteen, repun. Kiitos tämän kombon, keräsin selkäni läpimäräksi jo muutaman kilometrin matkalla ja päästyäni perille jouduin pahoittelemaan mahdollisia hajuhaittoja. Tämä siis siksi, että perinteikkään venäläisen kodin vieraanvaraisuudesta johtuen minut kutsuttiin heti aamukahvipöytään.

Mikäpäs siinä. Hörpin tarjotun sumpin hienosta tiikerimukista, ja samalla tavasin läpi reilu vuosikymmen sitten rustaamani Edward Hopperin taideteokseen "Yökyöpelit" perustuvan esseen. Mielenkiintoinen osa omaa historiaani, joka tuli eteeni puun takaa. Toisin kuin nämä blogikirjoitukset, siinä oli todella mielekästä luettavaa, olkoonkin että hommassa oli kirjoitusvirheitä aika reilusti (mikä ei ole kovin tavatonta tälle blogillekaan). Noh, palatkaamme jälleen blogin varsinaiseen aihealueeseen, eli polkupyöräilyyn ja sen lieveilmiöihin.

Luettuani esseen, ihmettelimme toki vielä läpitse Brittein saarten pyörävillien tuottaman pyöräilyaikakausilehden. Mahtavaa materiaalia, ja mainiot mainoskuvat huomattavan kalliine pyörineen ja tähtiluokan palikoineen saivat kuolan lentämään kuin hiirellä biojäteastialla. Eipä siinä mitään, onhan miehellä oltava haaveita, rasvaisia, metallisia, rullaavia haaveita. Noh, kunhan saan työstämäni lasten kirjan valmiiksi, toivon, että saan siitä irroitettua sen verran "palkkaa" että voin hoitaa pyörän kuntoon, JA hommata vielä vaimolle jotain kivaa, koska hän on kärsivällisesti katsellut minun tietokoneen valloitusta (työkäyttöä).

Ohhoh, taas sitä harhaudutaan jaarittelemaan aivan toissijaisista asioista. Unohtuu joka toisen rivin jälkeen, että kysehän oli polkupyöräblogista, ei henkilökohtaisesta päiväkirjastani. Huh. No niin, nyt niskasta kiinni, raapaisu munista ja kirjoitetaan mihin tämä keväthuolto sitten loppujen lopuksi päättyi. Vai pitäisköhän tähän väliin laittaa kuvakollaasi asiasta? Kuvahan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja seuraavassa kuvassa on periaatteessa kolme kuvaa, joten lukion lyhyen matikan suorittaneena uskallan ehdottaa että seuraava kuva kertoo enemmän kuin 3000 sanaa. On siinä kuvalla paljon sanomista!

Elikkäs, pala kurkussa, kyynel raavaan miehen silmäkulmassa, ääni väristen, on todettava että takavaihtajan korvake oli vääntynyt ja vaikka tiedostimme alumiinin heikot taipumisominaisuudet, päätimme koittaa sen suoristamista voimakeinoin. Kuinkas muutenkaan. Tiukan väännön päätti heleähkö, mahdollisesti samankaltainen ääni kuin lähtisi haltianeidon luutusta hänen näppäillessä hempeää taustamusiikkia outojen metsäorgioiden taustalla. Kykyni kuvailla ääntä tekstillä on varsin puutteellinen, mutta koitetaan jotta arvon lukijatkin pääsisivät mukaan tähän koskettavaan tapahtumaan. Seitsemän vuotta rajua rytyyttämistä kestäneen korvakkeen elämä siis päättyi seuraavaan ääneen: *BWÄNGKgnnnnnn...*. Noin, suurinpiirtein tuolta se kuulosti. Pahoittelut melkoisesta antikliimaksista.

Vaikka mieletäni olenkin kovin lannistumaton, tämä tapahtuma heitti sen verran havuja ladulle (perkele), että jätettiin vielä vaijerit vaihtamatta. Nyt pitää siis metsästää jostain vuosimallin 2006 GT:n takavaihtajan korvake. Siispä nyrkki kohti taivasta ja teräsmiehenä lentelemään ympäri internetwebin ihmeellisiä kauppapalstoja, noita nykypäivän basaareja.

Keväthuolto: Osa 1

Kevät on koittamassa, ja lumen sekä jään alta kaivettu GT tuntuu olevansa huollon tarpeessa. Mallinimestään, Avalanche, huolimatta pyörä ei ole ollut aivan kotonaan Suomen talvessa. Ehkäpä lämmin säilytyspaikka olisi auttanut, mutta koska semmoista ei ole tarjolla niin pyörä on saanut viettää koleita öitä talon terassilla. On siinä alumiini syväjäässä varmaan tällä hetkellä.

Noh, oli miten oli, pyörään oli vaihdettava takapakka, koska viime syksynä laitettu uusi ketju ei pysynyt kunnolla liian kuluneilla rattailla, vaan aiheuttaa viisarin värähtelyä vitutusrintamalla lähes joka lenkillä. Tietenkin oli myös paljon muita huoltokohteita, mutta palataan näihin hieman myöhemmin.

Siispä... eilen päätin mennä hakemaan Shimanon bränikän takapakan paikallisesta autonlaittajien mekasta, Biltemasta. Kävin tsekkaamassa mestat sen avajaisviikolla viime vuoden puolella, ja spottasin hyllystä - yllätyksekseni - Shimanon varaosia. Takapakka mallia CS-HG50-9, irtosi mukaan vaivaisella 24,90 €:lla. Uskomatonta! Paikallisissa pyöräilynedistämisputiikeissa hyllyhinta oli 49 euroopan dollaria, sekä 90:n sentin verran pienmetallia. Ei siinä mitään, pitäähän pienyrittäjän yrittää. En mainitse nimiä, koska Lahden liikkeissä on lähes poikkeuksellisesti saanut hyvää palvelua, eikä blogin tarkoituksena ole mustamaalata kuin minua itseäni harvinaisen itsekkäänä pyöräilijänä. Oho, tässähän mennään sivuraitelle, palataanpas siis aiheeseen.

Saatuani haltuun tämän 9-lehtisen peltikasan, päätin suunnata kotiin ja soittaa ystävälleni, pyöränkorjausvirtuoosi Dennikselle. Epävarmana omista asennuskyvyistäni, ja tietoisena erikoistyökalujen puutteesta, tämä oli loogisin lähestyminen takapakan paikalleen saamiseksi. Noh, HTC kourassa väristen pirautin ystävälleni, joka hieman lakonisesti totesi ostaneensa kampien irroittamiseen sopivan työkalun, eikä takapakan irroittamiseen sopivan kuten itse muistelin. Takaisku numero yksi!

Pohdittuani asiaa puhelun aikana, päätin että työkaluhan on käytävä ostamassa Biltemasta koska olin päättäväinen pyörän ajokuntoon saattamisessa. Tämä siis tapahtui torstaina, eli eilen. Samassa keskustelimme toisesta huoltotoimenpiteestä, eli viime syksynä Lahden polkupyörähuollon mekaanikon suosittelemaa vaihdevaijereiden ja kuorien vaihtoa ja Dennis ehdotti, että hakisin vaijerit ja kuoret tänään pitkään Lahdessa vaikuttaneesta Leppäsen pyörästä.

Hyppäsin siis tänään GT:n, tahi Getarin, satulalle ja suuntasin kohti Leppäsen pyörää aamukaffen jälkeen. Saavuttuani paikalle sain kaipaamani letkut ja vaijerit 14 e:lla, ja koska olin utelias, niin kysäisin samalla takapakan vaihdosta. Vastaukseksi sain että homma maksaa viisi euroa, kunhan vain hän ehtisi hiihtohullujen suksien voitelulta (omat sanani, liikkeessä oli paljon suksia kuntoon laitettavana koska huomenna on legendaarinen Finlandia-hiihto). Oli miten oli, palasin heti himaan, hain takapakan ja suuntasin takaisin liikkeelle. Eikä aikaakaan kun takapakka oli jo kiinni ja koko paketti rungossa paikoillaan.

Otin suunnan kohti kotia, ja tässä vaiheessa keväthuollon takaisku numero kaksi manifestoitui synkentämään pirtun kirkasta kevätpäivätunnelmaani. Takavaihtajan säädöt olivat heittäneet totaalisesti häränpersettä, ja rutina voimansiirrossa oli käsittämätöntä. Aivan kuin savannin kiistaton kuningas, leijona, murskaisi pienen antilooppiparan luita vahvoilla leuoillaan. Sanoin kuvaamattoman pettyneenä, ja äärimmäisen "harmistuneena" suuntasin rutisevine pyörineni kohti kotia. Voi sitä häpeän määrää, perkeleen rutinat ja varmasti asiasta "todella kiinnostuneet kanssaliikkujat".

Huoh. 

Myöhemmin suuntasin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Paperinkeräykselle, jossa odotti Dennis ja firman massiivinen painepesuri, hohtavaa plasmaa muistuttavine 80-asteisine vesineen sekä lihaa syövyttävine liuottimineen. Pyörä pyyhkäistiin puhtaaksi ja sovittiin samalla ns. huoltotreffit huomiselle. Laitetaan vaijerit sekä kuoret vaihtoon, ja annan ammattilaisen ottaa kopin vaihteiden säädöstä. Jos tekisin sen itse, niin lopputulos olisi varmasti helvetin huonosti toimiva vaihteisto ja vaatisi ainakin kaksi reissua pyöräkorjaamolle, jotta tekemäni vahingot saataisiin korjattua, jälleen ammattilaisen toimesta.

Onneksi on kavereita, jotka tietävät mitä tehdä näille asioille. Huomenna jatkuu, ja nähtäväksi jää taas että tuleeko GT:stä taas kelpo peli kesän tuhansille kilometreille. Ai niin.. ja se etuhaarukka.. hmm.