Pitkästä aikaa

Heipä hei, aikuiset lapsoset. Täällä taas tarinaa Toni-sedän blogista pyöräilynystäville!
Pahoittelut pitkästä tauosta, sedällä on suoraan sanottuna ollut perse kipeä, ja pyöräily jäi sen myötä todella vähiin. Nyt asiat näyttävät taas aurinkoisemmilta, vaikka tässä yhteydessä sanonta ei ehkä ole niin kovin kuvaava. Pääasia on kuitenkin että taas kelpaa pyöräillä, ja sen myötä on myös uutta kirjoitettavaa. Itseasiassa paljonkin. Mutta, pitäydytään tällä kertaa varsin kutkuttavassa aiheessa: Ajokauden ensimmäisessä pitkässä maastopyörälenkissä!

Vaikka pyöräilinkin rakkaalla Getarillani, lenkistä ei olisi maasto enää voinut olla kauempana. Tai siis, tarkkaan ottaenhan se oli lähestulkoon koko ajan minusta n. 3 metriä oikealle. En vain poikennut sinne. Ajoin siis maantielenkin maasturilla. Ei se minusta sen pöhkömpää tee kuin muistakaan koppavista "en-morjesta-tuolle-kypäräpäälle-sen-sarvet-ovat-suorat-ja-renkaat-yhtä-leveät-kuin-mun-pyörä" maantiepyöräilijöistä. Homma vaan on paljon raskaampaa.

No niin, mutta nyt sitten itse aiheeseen. Lenkkinä suoritin niin sanotun Päijät-Hämeen Urheiluopisto Tourin, eli ensimmäisenä etappina oli Pajulahti, josta matka suuntasi kohti huomattavasti globaalimman imagon omaavaa Vierumäen urheiluopistoa ja sen hulppeita majoitus- ja mökkeilytiloja.

Aamulla vedin naamariin neljä leipää ja kupposen kahvia. Tankkasin vettä kitusiin, juomapulloon sekä varasäiliöön, jonka virkaa toimitti upeasti Lidlin 1,5 litran vadelmakivennäisvesipullo! Kyllä niistä on vaan moneksi! Sen jälkeen pyörän renkaisiin ilmaa rajulla kädellä, eli paineet nousivat niinkin muhkeiksi kuin 3,4 baria. Maastoläskeissä oli aikaisemmin miellyttävät kakkoset maastojyräilyyn. Sen jälkeen vermeet päälle, Runkeeper kuumaksi ja napit korville. Winampin ja HTC:n kombon puskiessa erinäisiä kipaleita tärykalvoille lähdin puskemaan kohti Nastolaa.

Ilma oli kaunis, olo mitä voimallisin ja tuuli suhteellisen mietoa. Eikä mennyt kovin kauaa, kun saavutin jo Nastan ostolan, kuten nuo hulvattomat nastolalaiset pitäjäänsä plakaateissa kutsuvat. Jatkoin polkemista ja pian huomasin jo olevani tuon sykkivän metropoliksen keskuskadulla ja kurvaamassa kohti Pajulahtea. Alamäessä otin kevyet 50 km+ vauhdit Audia vastaan, joka tosin - suuri yllätys varmaan kaikille - meni menojaan. Kuten oikeastaan kaikki muutkin ohitse menneet automerkit.

Etappi Pajulahteen oli varsin helppo, mutta siirtyessäni kohti Vierumäkeä sellaisten klassisten suomalaispaikkojen kuin Ruuhijärven ja Korkeen kautta, tunsin reisissäni ensimmäiset merkit siitä että energiaa ei taida olla ihan tarpeeksi. Tähän vaikutti merkittävästi suhteellisen tujakaksi kasvaneet tuulen nopeudet, ja sen suunta oli tietenkin vastaan. Muistelin tässä vaiheessa reissun olevan noin 60 km ilman kieppiä Vierumäen opistolle, joten en kuitenkaan ollut kovin huolissani asiasta.

Voi pojat. En olisi voinut olla kuitenkaan yhtään enempää väärässä. Päästyäni Vierumäen urheiluopistolle, reidet olivat jo aika ponnettomat, ja tunsin pieniä ylirasitusen merkkejä vasemmassa reidessä. Eipä siinä mitään, ei ole Kämpin poika ennenkään luovuttanut fyysisten haasteiden edessä. Tai en ainakaan myönnä, tekosyitähän riittää!

Suuntasin siis uskomattoman upealle Heinolan vanhalle tielle, joka on täynnä jylhiä metsämaisemia, jonka varrella on suuremmoisia kuusimetsiä ja paljon tehdashalleja sekä paskaiselle tuoksahtavia ojia. Upea, upea tie ja aivan uskomattoman mielenkiintoinen kaikilta teihin liittyviltä osa-alueilta.

Ajaettuani tovin kohti Lahtea kylmä tuuli alkoi viiltämään kostuneen hupparin lävitse kuin mattoveitsi aloittelevan messuasentajan peukaloa. Raekuuron ja vesisateen iskiessä 19 km plakaatin kohdalla, olin yhtä hymyä. Paras mahdollinen ajoilma, ja huomattava määrä tiukkoja nousuja! Valheellinen itseluottamus rapisi kuitenkin äärettömän nopeasti. Kilometri eteenpäin ja olin valmis paistinpannulle.

Koko olemus huusi lopettamaan, energiaa ei ollut mihinkään ja jouduin anteeksiantamattomaan tilanteeseen: taluttamaan ylämäkeen. Mikä häpeä. Ja vielä enemmin sen takia, että en meinannut pystyä kävelemään, saati sitten työntämään pyörää eteenpäin. Uskomatonta kuinka pahasti voi virta loppua miehestä, enkä ollut ajanut kuin n. 64 km. 110 kg fädäriä, ja 10 kg maastopyörä ja 2,5 tuntia ajamista teki energiavarannoista selvää. Arvokas opetus, ja hyvä esimerkki siitä miksi oikeat pyöräilijät näyttävät kuivan kesän oravilta. Jos olet plösö, kokeile juoksemista. Et todennäköisesti pääse tarpeeksi kauas jotta palaaminen ei tuntuisi ylivoimaiselta. Pyörällä se on suhteellisen helppoa.

Heikoimpana hetkenä suunnittelin jo back-upin soittamista paikalle valkoisen hohtavan ratsun eli Hiacen muodossa. Mutta sitten uppiniskaisuus iski. PASKAT. Kerta itselleni tämmöisen haasteen heitin, niin vedetään loppuun asti tai sitten kuukahdetaan tien varteen. Onpahan kuollessa mitä kevyin omatunto, ja metsän eläimetkin saavat syömistä tavallisten tien varren pannukakkueläinten sijaan.

Tuskaisten kilometrien jälkeen, saavuin kuitenkin kotiin omin voimin kuten itseäni tykö tuovat Facebook status päivityksetkin arvon lukijoille varmaan osoittavat. Ei ollut helppoa, mutta mitäpä sitä ei hienojen maisemien vuoksi tekisi. Ja koska haluan että myös te pääsette ottamaan virtuaalisesti osaa tähän yhden miehen sunnuntain 2/3 teräsmieskisaan (ilman uintia ja juoksua), niin otin valokuvia kaikkein mielenkiintoisimmista nähtävyyksistä.

Kyltti.

Nopeusrajoitus. Näitä näkee harvoin.

Erilainen nopeusrajoitus.

Vettä.

Ihan helvetisti paljon enemmän vettä.

Tervetuliaiskyltti minua varten. "Kiitos."

Suomen luonto. MYKISTÄVÄN kaunista.

Tervemenoa kyltti. "Oli sen verran kivaa että tulen huomennakin tänne."

Siinäpä parhaat palat tästä äärettömän mielenkiintoisesta sunnuntaireissusta. Ensi kerralla asiaa uuden luomisesta, enkä puhu niin helposta asiasta kuin sisällöntuotannosta ulostamisen merkeissä.