Rebirth of a Classic - Pyöräsinfonia

"Cowabunga!"
Lainatessani teini-vuosieni vihreitä limaisia kilpikonnasankareita, osoitan olevani innoissani! VIHDOINKIN rakkaan alumiinihäkkyräni taival uuteen olomuotoonsa alkaa olla loppusuoralla. Tai ainakin siinä pisteessä, että siitä kehtaa kirjoittaa.

Kaikki alkoi päähänpistosta, keskustelusta ystäväni kanssa ja Peugeotin äärettömän kauniista limenvihreästä hohdosta, joka kutkuttavasti loisti ikkunasta kuin revontulet tuolla Napapiirin pohjoispuolella. Normaaliin tapaan tartuin työhön seuraamuksia sen kummemmin miettimättä. Perseelleen menneitä asioita voi murehtia sitten jos ne siihen suuntaan tosiaan kääntyvät. Alla vielä kuva siitä kun kaikki oli hyvin.

GT, varreltaan syntymäasussaan. Tai ehkä teini-ikäisenä goottina, olihan se jo maalattu tehtaalla mustaksi.

Ensimmäinen vaihe: "Parting time..."
Eli siis mietittyäni asiaa 27 sekunnin ajan, päätin että tämä projekti ei voi pieleen mennä ja tartuin edelleen varsin tyylikkääseen ja rakkaaseen GT maasturiini. Työkalut esiin, ja voilá, puolen tunnin kuluttua eteeni avautui karmiva näkymä: pyöränpalojen, rasvan, hien ja satunnaisten puntista pudonneiden häppäreiden kyllästämä taistelutanner.

Vasemmalla voitte nähdä innostuneen työn tuloksen. Paloiksi purettu GT, jossa toki oli vielä kiinni sellaisia kriittisiä osia kuin ohjainlaakeriston kupit ja keskiö. Kuten voitte ihan omien okuläärienne avulla havaita, kuvaukseni tilanteesta oli lievästi liioiteltu. Pyrin suorittamaan projektin järjestelmällisesti loppuun asti, ja olin virittänyt itseni onnistumisen taajuudelle enkä suostunut kuulemaan yhtäkään soraääntä tässä euforisessa sinfoniassa, jota leikkimielisen luonteeni takia kutsuin otsikossa Rebirth of a Classiciksi. Klassikon, jota muu maailma ei ehkä tunnusta, mutta Thoreaun haastattelemien uusnatsien tavoin, en taida välittää tässä aiheessa muiden mielipiteistä (HUOM. en jaa kyseisten "herrojen" näkemyksiä, totean vain että en välitä muiden mielipiteistä pyöräni suhteen).
 



Toinen vaihe: "Little bumb 'n' grind..."
Purettuani pyörän osiin, olin varsin tyytyväinen kunnes tajusin että hiomapaperi ja muut pyörän rungon hieromiseen tarvittavat välineet olivat varsin vähissä. Oh well, kello raksutti jo kohti pikkupilttien nukkuma-aikaa, joten malttamattomana painelin pehkuihin odottamaan seuraavaa päivää jotta saisin nämä maalin ja lakan massamurhaan tarvittavat välineet. Huomattavaa on, että tässä vaiheessa pohdinnassa oli myös soodapuhallus, jonka hintakaan ei päätä huimannut: 60 euroa kaikkinensa. Se skipattiin kuitenkin aivan liian kalliina vaihtoehtona. Huoh. Kunpa vain olisin tiennyt mihin ryhdyn..

Maalinpoistoaine vaikutti pyörän lakkapintaan yhtä paljon kuin lasten pissa uima-altaan väkimäärään. Jostain syystä ei siis käytännöllisesti katsoen YHTÄÄN. Vittu. *kröhm* anteeksi, himpskatti!

Kaikenkaikkiaan maalinpoisto, hiominen, maalinpoist, hiominen, maalinpoisto, hiominen, maalinpoisto, hiominen oli tooooooodella pitkä ja raskas prosessi. Huomasitteko sekaan laittamani typon? Tämän kertainen teksti tulee olemaan pitkä, ja tässä vaiheessa pitäisi olla vielä sen verran skarppina, että moinen virhe tulisi bongata automaattisesti, ja sisäisen äidinkielenopettajan pitäisi kaivaa jo esiin iloista sormille näppäilyviivoitinta. 

KAPPAS! Potra Honkalan herrahan se siinä hinkkaa alumiinia ja haistelee kemikaaleja tuhoten päänsä sisällä lajinsa viimeisiä edustavia aivosoluja tusinoittain. Ja se on paljon se, koska ei niitä enää kovin paljon ole.

Muutamaa päivää myöhemmin olin kuitenkin jo voiton puolella. Maalinpoistoaineisiin oli jo mennyt 20 euroa, hiomatarvikkeisiin 10 euroa ja työtunteja monen monta. Sitä kun mietti, niin soodapuhallus alkoi kuulostamaan todella halvalta vaihtoehdolta. Mutta se juna oli jo mennyt. Ja onpahan itse tehty, niin sitä saa parasta mahdollista. Joka ei tietenkään tarkoita sitä että saisi parasta MAHDOLLISTA, vaan parasta mitä itse pystyy omilla vähäisillä kyvyillään tekemään. Oli miten oli, tässä vaiheessa aistin jo onnistumisen värähtelyjä amismaisilla viiksikarvoillani.

Vaikka itse jaksaisin lukea tuskallisen tarkkaa kuvausta siitä miten maalia poistetaan vaikka tuntikausia, niin ymmärrän että se ei välttämättä ole kaikkein mediaseksikkäin asia, ja skipataan loput. Halusin vain jakaa tämän vaiheen mahdollisimman tarkasti, koska suoraan sanottuna kärsin siinä kirjaimellisesti fyysisesti. Ja uskoisin saaneeni myös muutamia henkisiä, mätiviä haavoja, jotka voivat mahdollisesti tulevissa projekteissa saada minut kääntymään soodapuhalluksen puoleen. Oli miten oli, tämä oli projektissa henkisen kasvun aikaa ja onnekseni kasvoin henkisesti kärsivällisyyden osalta, sillä titaanisen vahva tahto auttoi pääsemään projektissa seuraavan kuvan osoittamaan vaiheeseen *BLING*. Ja koska se oli niin kauniin kiiltävä, olin jo päättänyt jättää maalit muille ja pitää rungon tällaisena.

Ray Banit päässä tätä kiiltävää häkkyrää kelpasi katsella. Omin kätösin, lukijapallerot, omin kätösin.

Kolmas vaihe: "Rise and shine."
Saatuani pyöränrungon kiiltämään kuin teinipojan innosta kostuneen ku... - NOH NOH - ..ultava otsa tämän nähdessään uuden pelin paikallisessa hikiluolassa, jota pelikaupaksikin kuvaillaan, oli aika roudata runko ystäväni Denniksen spottaamaan maalaamoon lakkaukseen. Pihinä autoilua vihaavana nuorena miehenä päätin viedä rungon maalaamoon pyörällä. Sidoin rungon kiinni reppuuni nippusiteillä, hyppäsin legendaarisen Cressun selkään ja painelin Lotilan teollisuusalueella sijaitsevalle maalaamolle Saksalan kautta. Aivan kuin luontokin olisi tajunnut, että nyt ollaan luomassa jotain eeppistä ja järisyttävällä tavalla maata muokkaavaa, sain taustamusiikikseni jotain valkyyrioita parempaa, nimittäin ukkosenjumalan Mjölnirin taivasta repivien iskujen synnyttämiä salamoiden väkivaltaisia, alkukantaisie vaistoja puhuttelevia jyrinöitä. Huolimatta selässäni roikkuvasta salaman maalitaulusta, selvisin hengissä ja päivää myöhemmin runko oli suojattu vahvalla lakkapinnalla. Ja voi pojat, voin todellakin suositella kyseistä maalaamoa muillekin. Pro-pinta (voiko moisen nimen omaava lafka edes mokata?) teki työn, ja veloitti siitä vain 20 euroa. Naurettavan halpaa! Kerrankin. Sain vihdoinkin kotiini nyt epäilyttävästi mehupilliä tahi sellofaanirullaa muistuttavista tuubeista kootun häkkyrän, enkä olisi voinut olla asiasta iloisempi.

Neljäs vaihe: "Let's twist again!" 
Runko oli siis viimeistelty, ja tyytyväisenä keksimiini nokkeliin jeesusteippivirityksiin kriittisten kohtien suojaamiseksi lakalta, ajattelin kaiken olevan hyvin. Valitettavasti teipit osoittautuivat kuitenkin pienoisiksi pettymyksiksi, ja alkuperäiset ohjainlaakerikupit olivat lakan myötä mennyttä. Noh, ehkä ne olikin jo aika vaihtaa. Tämä pieni twisti tarinassa aiheutti lähinnä viivästystä, enkä ollut oikeastaan yllättynyt pienestä vastoinkäymisestä. Onhan jokaisessa hyvässä tarinassa ns. huono vaihe!

Metallinen tatti, joka herätti jonkinasteista ihmetystä sosiaalisen median syövereissä.

Paikalliset pyörämekaanikot uhkailivat kovalla hommalla, ja kertoivat laakerinvaihdon maksavan n. 50 euroa. Epäuskoisena päätäni pyöritellen poistuin paikalta, ja päätin että tässä on loistava paikka säästää rahaa. Siispä suuntasin kotiin, otin pari lonkeroa ja päätin poistaa vanhat kupit rungosta. Tekemällähän sitä oppii, ja kevyt tumu vie pahimman terän peloilta. Meisseli vasurissa ja vasara oikeassa aloin paukuttamaan runkoa kuin viikinkiseppä kallonhalkaisukirveen terää pajassaan. Hetken aikaa työskenneltyäni näillä kirurgisen tarkoilla välineillä, sain homman pakettiin ja runko oli uutta ohjainlaakeristoa vaille valmis.

"Ooh lalaa, mösiöö! Wat ö biig hämmör juu häv, sach ö rimörköbl wörk."

Kokoaminen eteni eräänlaisessa hurmiossa, enkä välittänyt mahdollisesti epäpätevästi toteutetuista osioista ilmenevistä jälkiseuraamuksista, vaan pyysin apua my local friendly bicycle mechanicilta, Denikseltä. Suuressa viisaudessaan hän hieman epäili ehdottamaani metodia laakeriston asentamiseen ja ns. puristimetodin osoittautuessa epäonnistuneeksi, minusta oli vain luontevaa turvautua jälleen vasaraan *BÄNG BÄNG BÄNG*! Pala painekyllästettyä lautaa ja vasara, ja niin oli pian ohjainlaakeriston kupit paikoillaan rungossa. Ja istuivat vieläpä hyvin. Oi tätä kaunista kokeellista työskentelyä! Alla otteita mitä mielenkiintoisimmista työvaiheista. Oli liukasteita, voiteita, sammalta, hyttysiä, kiristelyä, puukotusta, hakkaamista, veistämistä ja monia muita sutjakoita pyörän valmistumista edesauttaneita verbejä, joiden ansiosta fillari on nyt kasassa.

Viides vaihe: "Grand SEMI-FINAL."
Koska pyörä ei ole mitään ilman teippauksia ja keulamerkkiä, asialle piti tehdä jotain ja pian. Siistpä etanaa sarvista! Käyttäen hyödyksi geeniperimäni mahdollistamia taitoja suunnittelin pikaisesti GT:n tarroista modifioidut uniikit teipit. Suunnitellessani muokkausta teippeihin, mietin että mistä tämä olisi helposti tunnistettavissa omakseni. Hetken pohdittuani, päädyin luontevaan ratkaisuun ja käytin lapsekasta Tiikeri -lisänimeä hyödykseni ja näin syntyi "GT Zaskar TGR". Soitto Lahtelaisiin teippifirmaan, filet sähköpostiin ja seuraavana perjantaina nouto. Simppeliä, helppoa ja mahtavaa. Keulamerkin asentaminen sujui silikonipohjaisella mönjällä helposti, ja vanhalla messutyöntekijällä ei ollut myöskään suurempia ongelmia teippien laittamisessa.

Kuudes vaihe: "Finish it with a touch of finesse."
Jos joku on yllättäen jaksanut lukea - tai kuunnella, kuten haluan ajatella - tänne asti, niin nyt odotuksenne palkitaan. 100%:lla varmuudella uniikki pyöräni on valmis. Kas tässä, *rumpujen pärinää* kukkaloiston keskellä, GT Zaskar (not) TGR!

 
Seitsemäs vaihe: "WTF? I THOUGHT THAT IT WAS OVER ALREADY?!?"
Niinpä niin, sedällä on vielä asiaa. Ei, ei se pyörän tuunaaminen ikinä ole ohitse. Edelleen rungossa on kiinni vanhat kiekot ja keula. Ja niin.. pari muutakin palikkaa pitää vaihtaa.. ja päivittää.. ja ja.. mutta, that's another story.

Huh, melkoinen text shotti naamalle, pitäisi kirjoittaa useammin. Pahoittelut ;)