Rakas polkupyörä

Niin arvoisat lukijat, luitte aivan oikein. Pidän todellakin pyörästäni niin paljon, että voin tituuleerata sitä minulle rakkaaksi asiaksi. Toisin kuin auto, jota vihaan, pyörä harvoin jättää pulaan. Toki on niitä ollut niitäkin hetkiä, jolloin pyörän kanssa seikkailu on ollut kuin koiran oksentaman kissanpaskan siivoamista sängyn alta aamutunneilla, mutta pääasiassa touhu on kokonaisuudessaan käsittämättömän hienoa ja valtavan tunkeikasta.

Se vapauden tunne, kun ajat metsän halki riemusta hihkuen, polkien lisää vauhtia vaikka polku alkaa muuttumaan aina vain juurisemmaksi, kantojen ja puiden runkojen lähestyessä kylkeä hetki hetkeltä tiukemmin otettavissa mutkissa. Se voiman tunne, kun veri puskee tiensä läpi alati jännittyvien reisilihasten, löytää tiensä pohkeisiin ja palaa taas komentokeskukseen kuljettaakseen lisää happea noille väsymättömille työjuhdille, mahdollistaakseen taas seuraavan kiihdytyksen lähestyvään mäkeen. Se ilon tunne, kun huomaa maisemia joita autolla ei ehdi näkemään, löytää paikkoja joihin autolla ei pääse tai ylipäätään ne riemastuttavat reissut ystävien kanssa läpi metsien. Se hyvänolon tunne, joka jokaisen lenkin jälkeen saa miettimään jo seuraavaa reissua, mihin menisi, miten menisi... sanoin on niin vaikea kuvailla mitä kaikkea tämän rakkaan metallihäkkyräni kanssa olen kokenut.

Niin kauniin yksinkertainen laite kuin polkupyörä onkin, niin niitä on silti yhtä monia erilaisia kuin meitä ihmisiäkin. Yksilöitä, joilla olisi varmasti mielenkiintoisia tarinoita kerrottavanaan, tai kuvia näytettävänä. Harmi vain, että nämä kaikki jäävät täysin oman mielikuvituksemme varaan. Omat pyöräni ovat nekin varsin erilaisia, ja elämäni varrella minulla on ollut ilo jakaa polut vielä useampien pyörien kanssa. Aina ensimmäisestä pyörästäni Järvelässä viimeisimpään maastopyörääni, olen pitänyt jokaisesta. Nimetön BMX hirmu, Hero (tuo neonkeltainen/vihreä kostaja), Scott Boulder, Nopsa Monterra, Crescent 317 Fashion Line, GT Avalanche 3.0 Disc ja Trek Madone 5.2. Monia, monia pyöriä, ja sitäkin enemmän hienoja muistoja.

Kuten ihmiset, niin myös pyörätkin kuluvat vanhetessaan. Rattaat, laakerit, vaijerit, kuoret, renkaat, kiekot, vaihtajat ja niin edelleen... listaa voisi jatkaa aika pitkältikin, tai ei nyt enää kovin kauaa noiden mainittujen jälkeen, mutta silti, kuluvia osia on todella paljon. Kilometrien karttuessa omaan mittariin, sitä on alkanut nauttimaan enemmän hyvin toimivista asioista, joka on puolestaan johtanut siihen, että nämä rakkaat laitteetkin ovat saaneet enemmän huomiota. Rutisevalla ruostekasalla ei olisi kiva ajella. Toki vaimon tuima katse on hieman rajoittanut "huoltovimmaa" katsellessani ulkomaisia ja kotimaisia polkupyöräsivustoja, mutta himo päivittää omaa pyöräänsä paremmilla komponenteilla kummittelee aina mielen perukoilla. Eihän se nyt haittaa, jos hieman käy vilkuilemassa vaikkapa Chain Reaction Cyclesissä alennusmyyntien tarjontaa? Jos vaikka saisi uuden kampisarjan halvalla!

GT on ollut kolmen vuoden ajan minulla todella kovassa käytössä, ja tuhansien kilometrien ajaminen on jättänyt jälkensä pyörään. Kirjoitin jo aikaisemmin sen huoltamisesta, mutta en maininnut että siihen on vaihettu kaikki muut komponentit paitsi etukiekko, satulatolppa ja pyörän sydän, runko. Rungosta en luovu. GT:n riemastuttava timanttimuoto on vain niin upea! Pyörän 6061 luokiteltu alumiini ei ole sieltä parhaasta päästä, mutta se on silti kestänyt kaiken mitä sille olen syöttänyt. Ja voi pojat, jos jollain on ummetusta, niin se on tuolla rungolla. Sillä on nimittäin ajettu siellä missä sillä ei olisi missään tapauksessa pitänyt ajaa, hypätty sieltä mistä kissat sontisivat reisilleen ajatellessaankaan hyppyä, käytetty sukellusveneenä, hakattu lekalla (kammet piti saada irti, sori pyörä!!) ja niin pois päin. Noh, oli miten oli, pyörässä on tällä hetkellä kiinni komponentit, joiden yhteishinta on paljon suurempi kuin mitä pyörän alkuperäinen hankintahinta edes oli. Sen verran rakkautta olen sille ripotellut, ja tällä hetkellä haaveilen uudesta joustokeulasta, joka tosin on ollut haaveissa jo muutaman vuoden ajan. Noh, jos tänä kesänä sitten!

Tänään sain kuitenkin hankittua jälleen olennaisen komponentin, ja toivon saavani keväthuollon vihdoinkin päätökseen tulevana viikonloppuna. Odottamisen arvoinen finaali uskoisin. Lahden polkupyörähuollosta löytyi nimittäin pieni alumiinimulkero, elikkä takavaihtajan korvake.

Korvake oli tietenkin hinnalla pilattu, mutta koska LPH:ssa ollaan reiluja, niin sain rabattia kokonaiset 1,50 euroa, ja lopullinen hinta asettui ihanan pyöreään ja runsaaseen kahteenkymmeneen euroon! Kiitos tämän pienen palikan, saan ketjujen varassa surullisen näköisenä roikkuvan takavaihtajan taas paikoilleen ja toivon mukaan vaijerien sekä kuorien (hyvin rasvattujen, koska vaijereiden täytyy luisua niihin kuin mureenan luolaansa [Mitä? Odotitteko jotain pervoa kikkelipimppi -vertausta??]) vaihdon jälkeen toimimaan kuin villeimmissä unelmissani.

Pyöräilyssä, kuten useimmiten myös elämässä, vastaan tulee tilanteita jolloin asioista joutuu luopumaan, vaikka se kuinka sattuisi tuohon pieneen sykkivään lihasmöykkyyn rintamme sisällä. Vieressä on jälleen huomattavan koskettava esimerkki siitä, mitä tuhansien kertoja rattaiden kautta pyörinyt ketju saa aikaan. Huoh, kuin juustoa höyläisi lauantai-illan pitsaa varten. Eli siis aivan yhtä varmasti hieman eroottisesti toisiinsa yhtyvät ketju ja rattaat kuluttavat toisensa loppuun, kuin se himokas juustorastin käsissäsi höylää juustokimpaleen olemattomiin. Rasvaisista unelmista hyvästeihin: "Hyvästi, takapakka. Kiitoksia niistä yhteisistä kilometreistä!"

Näin sitä isokin mies tunteilee pienen asian parissa. Mitäpä sitten tapahtuu, kun koittaa aika että GT:n alumiininen runko tulee tiensä päähän. Voi sitä surua. En osaa sanoa miten tähän mekaanisen ystävän menettämiseen suhtaudun, mutta varmaa on että sen jättämä lovi täytetään - sovinnaisen suruajan päätyttyä - uudella, entistä paremmalla pyörällä. Miksi? Koska pyörät eivät ikinä lakkaa pyörimästä, ei ennen kuin tuo oma rinnassa sykkivä lihakimpale lakkaa oman työnsä.


 

Keväthuolto: Osa FAIL.

Herätessäni tänään, ajattelin että tämä on se päivä kun GT laitetaan kesäkuntoon. Mieli oli korkealla, koska tiesin myös edessä häämöttävän Man versus Food -koitoksen. Jätin aamupalan suosiolla minimiin, hörpin kirpakat aamusumpit kitusiin ja suuntasin vaippapöksyt soikeana kohti Riihelää. Kevyttä rutinaa lukuun ottamatta kaikki sujui mukavasti, ja kiitos teknisten vaatteiden hiki poistui selän kautta ulos, kohdaten läpipääsemättömän esteen, repun. Kiitos tämän kombon, keräsin selkäni läpimäräksi jo muutaman kilometrin matkalla ja päästyäni perille jouduin pahoittelemaan mahdollisia hajuhaittoja. Tämä siis siksi, että perinteikkään venäläisen kodin vieraanvaraisuudesta johtuen minut kutsuttiin heti aamukahvipöytään.

Mikäpäs siinä. Hörpin tarjotun sumpin hienosta tiikerimukista, ja samalla tavasin läpi reilu vuosikymmen sitten rustaamani Edward Hopperin taideteokseen "Yökyöpelit" perustuvan esseen. Mielenkiintoinen osa omaa historiaani, joka tuli eteeni puun takaa. Toisin kuin nämä blogikirjoitukset, siinä oli todella mielekästä luettavaa, olkoonkin että hommassa oli kirjoitusvirheitä aika reilusti (mikä ei ole kovin tavatonta tälle blogillekaan). Noh, palatkaamme jälleen blogin varsinaiseen aihealueeseen, eli polkupyöräilyyn ja sen lieveilmiöihin.

Luettuani esseen, ihmettelimme toki vielä läpitse Brittein saarten pyörävillien tuottaman pyöräilyaikakausilehden. Mahtavaa materiaalia, ja mainiot mainoskuvat huomattavan kalliine pyörineen ja tähtiluokan palikoineen saivat kuolan lentämään kuin hiirellä biojäteastialla. Eipä siinä mitään, onhan miehellä oltava haaveita, rasvaisia, metallisia, rullaavia haaveita. Noh, kunhan saan työstämäni lasten kirjan valmiiksi, toivon, että saan siitä irroitettua sen verran "palkkaa" että voin hoitaa pyörän kuntoon, JA hommata vielä vaimolle jotain kivaa, koska hän on kärsivällisesti katsellut minun tietokoneen valloitusta (työkäyttöä).

Ohhoh, taas sitä harhaudutaan jaarittelemaan aivan toissijaisista asioista. Unohtuu joka toisen rivin jälkeen, että kysehän oli polkupyöräblogista, ei henkilökohtaisesta päiväkirjastani. Huh. No niin, nyt niskasta kiinni, raapaisu munista ja kirjoitetaan mihin tämä keväthuolto sitten loppujen lopuksi päättyi. Vai pitäisköhän tähän väliin laittaa kuvakollaasi asiasta? Kuvahan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja seuraavassa kuvassa on periaatteessa kolme kuvaa, joten lukion lyhyen matikan suorittaneena uskallan ehdottaa että seuraava kuva kertoo enemmän kuin 3000 sanaa. On siinä kuvalla paljon sanomista!

Elikkäs, pala kurkussa, kyynel raavaan miehen silmäkulmassa, ääni väristen, on todettava että takavaihtajan korvake oli vääntynyt ja vaikka tiedostimme alumiinin heikot taipumisominaisuudet, päätimme koittaa sen suoristamista voimakeinoin. Kuinkas muutenkaan. Tiukan väännön päätti heleähkö, mahdollisesti samankaltainen ääni kuin lähtisi haltianeidon luutusta hänen näppäillessä hempeää taustamusiikkia outojen metsäorgioiden taustalla. Kykyni kuvailla ääntä tekstillä on varsin puutteellinen, mutta koitetaan jotta arvon lukijatkin pääsisivät mukaan tähän koskettavaan tapahtumaan. Seitsemän vuotta rajua rytyyttämistä kestäneen korvakkeen elämä siis päättyi seuraavaan ääneen: *BWÄNGKgnnnnnn...*. Noin, suurinpiirtein tuolta se kuulosti. Pahoittelut melkoisesta antikliimaksista.

Vaikka mieletäni olenkin kovin lannistumaton, tämä tapahtuma heitti sen verran havuja ladulle (perkele), että jätettiin vielä vaijerit vaihtamatta. Nyt pitää siis metsästää jostain vuosimallin 2006 GT:n takavaihtajan korvake. Siispä nyrkki kohti taivasta ja teräsmiehenä lentelemään ympäri internetwebin ihmeellisiä kauppapalstoja, noita nykypäivän basaareja.

Keväthuolto: Osa 1

Kevät on koittamassa, ja lumen sekä jään alta kaivettu GT tuntuu olevansa huollon tarpeessa. Mallinimestään, Avalanche, huolimatta pyörä ei ole ollut aivan kotonaan Suomen talvessa. Ehkäpä lämmin säilytyspaikka olisi auttanut, mutta koska semmoista ei ole tarjolla niin pyörä on saanut viettää koleita öitä talon terassilla. On siinä alumiini syväjäässä varmaan tällä hetkellä.

Noh, oli miten oli, pyörään oli vaihdettava takapakka, koska viime syksynä laitettu uusi ketju ei pysynyt kunnolla liian kuluneilla rattailla, vaan aiheuttaa viisarin värähtelyä vitutusrintamalla lähes joka lenkillä. Tietenkin oli myös paljon muita huoltokohteita, mutta palataan näihin hieman myöhemmin.

Siispä... eilen päätin mennä hakemaan Shimanon bränikän takapakan paikallisesta autonlaittajien mekasta, Biltemasta. Kävin tsekkaamassa mestat sen avajaisviikolla viime vuoden puolella, ja spottasin hyllystä - yllätyksekseni - Shimanon varaosia. Takapakka mallia CS-HG50-9, irtosi mukaan vaivaisella 24,90 €:lla. Uskomatonta! Paikallisissa pyöräilynedistämisputiikeissa hyllyhinta oli 49 euroopan dollaria, sekä 90:n sentin verran pienmetallia. Ei siinä mitään, pitäähän pienyrittäjän yrittää. En mainitse nimiä, koska Lahden liikkeissä on lähes poikkeuksellisesti saanut hyvää palvelua, eikä blogin tarkoituksena ole mustamaalata kuin minua itseäni harvinaisen itsekkäänä pyöräilijänä. Oho, tässähän mennään sivuraitelle, palataanpas siis aiheeseen.

Saatuani haltuun tämän 9-lehtisen peltikasan, päätin suunnata kotiin ja soittaa ystävälleni, pyöränkorjausvirtuoosi Dennikselle. Epävarmana omista asennuskyvyistäni, ja tietoisena erikoistyökalujen puutteesta, tämä oli loogisin lähestyminen takapakan paikalleen saamiseksi. Noh, HTC kourassa väristen pirautin ystävälleni, joka hieman lakonisesti totesi ostaneensa kampien irroittamiseen sopivan työkalun, eikä takapakan irroittamiseen sopivan kuten itse muistelin. Takaisku numero yksi!

Pohdittuani asiaa puhelun aikana, päätin että työkaluhan on käytävä ostamassa Biltemasta koska olin päättäväinen pyörän ajokuntoon saattamisessa. Tämä siis tapahtui torstaina, eli eilen. Samassa keskustelimme toisesta huoltotoimenpiteestä, eli viime syksynä Lahden polkupyörähuollon mekaanikon suosittelemaa vaihdevaijereiden ja kuorien vaihtoa ja Dennis ehdotti, että hakisin vaijerit ja kuoret tänään pitkään Lahdessa vaikuttaneesta Leppäsen pyörästä.

Hyppäsin siis tänään GT:n, tahi Getarin, satulalle ja suuntasin kohti Leppäsen pyörää aamukaffen jälkeen. Saavuttuani paikalle sain kaipaamani letkut ja vaijerit 14 e:lla, ja koska olin utelias, niin kysäisin samalla takapakan vaihdosta. Vastaukseksi sain että homma maksaa viisi euroa, kunhan vain hän ehtisi hiihtohullujen suksien voitelulta (omat sanani, liikkeessä oli paljon suksia kuntoon laitettavana koska huomenna on legendaarinen Finlandia-hiihto). Oli miten oli, palasin heti himaan, hain takapakan ja suuntasin takaisin liikkeelle. Eikä aikaakaan kun takapakka oli jo kiinni ja koko paketti rungossa paikoillaan.

Otin suunnan kohti kotia, ja tässä vaiheessa keväthuollon takaisku numero kaksi manifestoitui synkentämään pirtun kirkasta kevätpäivätunnelmaani. Takavaihtajan säädöt olivat heittäneet totaalisesti häränpersettä, ja rutina voimansiirrossa oli käsittämätöntä. Aivan kuin savannin kiistaton kuningas, leijona, murskaisi pienen antilooppiparan luita vahvoilla leuoillaan. Sanoin kuvaamattoman pettyneenä, ja äärimmäisen "harmistuneena" suuntasin rutisevine pyörineni kohti kotia. Voi sitä häpeän määrää, perkeleen rutinat ja varmasti asiasta "todella kiinnostuneet kanssaliikkujat".

Huoh. 

Myöhemmin suuntasin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Paperinkeräykselle, jossa odotti Dennis ja firman massiivinen painepesuri, hohtavaa plasmaa muistuttavine 80-asteisine vesineen sekä lihaa syövyttävine liuottimineen. Pyörä pyyhkäistiin puhtaaksi ja sovittiin samalla ns. huoltotreffit huomiselle. Laitetaan vaijerit sekä kuoret vaihtoon, ja annan ammattilaisen ottaa kopin vaihteiden säädöstä. Jos tekisin sen itse, niin lopputulos olisi varmasti helvetin huonosti toimiva vaihteisto ja vaatisi ainakin kaksi reissua pyöräkorjaamolle, jotta tekemäni vahingot saataisiin korjattua, jälleen ammattilaisen toimesta.

Onneksi on kavereita, jotka tietävät mitä tehdä näille asioille. Huomenna jatkuu, ja nähtäväksi jää taas että tuleeko GT:stä taas kelpo peli kesän tuhansille kilometreille. Ai niin.. ja se etuhaarukka.. hmm.

Pyörätiet

Ajokauden kolmas lenkki on takana ja tunteet homman suhteen ovat edelleen ok. Ristiriitaisia tunteita tällä lenkillä aiheutti tosin monikin asia. On se aika talvesta(keväästä) kun plussaa lähes seksuaalisesti lähentelevät lämpötilat kostuttavat tiet, muuttavat osan pinnasta hyytelömäiseksi mönjäksi ja tiesuola raiskaa risteykset järkyttäväksi pöperömereksi, joka ohjailee pyörän keulaa kuin elämän ristiaallokko kassialmaa Alkon käytävillä, eli puolelta toiselle.

Ajeltuani tovin eteläisessä Lahdessa, päätin suunnata perinteiselle reitille kohti Hollolaa. Suuntana siis Mytäjäisten risteys ja siitä Kärpäsen - legendaarisen - mäen kautta Hollolan perukoille. Kaikki sujui hienosti. Tiet oli aurattu lähes priimasti, ja tienpohja oli suhteellisen hyvää. Kammet pyörivät mukavasti, ilman sykkeiden kovia nousuja. Hämeenlinnantien varrella tie oli jopa loistavassa kunnossa. Kova pinta, pitoa löytyi ja Speed King vonkui takana kilometrien karttuessa GPS:ään. Päästyäni Hollolan kuntakeskuksen paikkeille tilanne muuttui dramaattisesti. Syynä saattoi olla myös harkinnan pettäminen omalta osaltani, tai sanotaanko pikemminkin reittivalinnasta johtunut ajomukavuuden huomattava lasku. Päätin ajaa niin sanotun silmukan, ja painelin Keskuskadun kautta Terveystielle. Terveystie ei ollut nimensä mukaisesti positiivisesti kalskahtava, vaan mielenterveyttä järkyttävä perunahelvetti.

Taisteltuani tieni työnantajani Etteplanin mahtavalle pääkonttorille - eli maailman tylsimmän näköisen harmaan lähikaupan näköiselle rakennukselle - asti, vitutusmittarin viisari oli jo ottanut suunnan visusti kohti pohjoista ja oli taittumassa kohti itää. Etujousitus on pyörässäni tällä hetkellä suhteellisen hyvässä kunnossa, mutta tuntui kuin olisi ajanut täysin jäykällä virityksellä. Etujousituksesta ei ollut yksinkertaisesti mitään hyötyä, eikä käsilläkään pystynyt/osannut ajaa tarpeeksi rennosti. Tästä syystä parin kilometrin päässä tuntui jo siltä että ranteiden luut olivat muuttuneet Marianne-murskaksi, hermoradat lähettivät jatkuvia nipistäviä kipuimpulsseja ja sormista katosi tunto. Mahtavaa. "Tästä ei voisi enää pahemmaksi mennä.", mietin positiivisesti ja päätin suunnata Ala-Okeroistentien kautta takaisin Lahden eteläpuolelle.

Ala-Okeroistentiellä pääsee kesällä lähes 60 km/h jopa maastopyörällä, mutta tänään asiat olivat aivan toisella tolalla. Olin täysin väärässä ajatusteni kanssa, ja se kävi jo selväksi 50 metrin ajamisen jälkeen. Ala-Okeroisten tie oli minulle kuin Stalingrad aikanaan Akselivaltioiden sotilaille.. elävä helvetti. Kiitos sinnikkyyden, ja kauas kantoisen positiivisen ajattelun selvisin kuitenkin hengissä. Saavutettuani Kempin risteyksen, vitutusmittarin viisari hakkasi jo visusti kaakossa tönöttävää rajoitinta vasten. Ei perkele.

Herkässä mielentilassa päätin suunnata Hennalantielle, koska se näytti ainakin alustavasti olevan paremmassa kunnossa. Mahtava homma. "Pahin on varmasti takana", mietin mielessäni ja tiputin edestä keskirattaalle ja lähin sotkuttamaan kohti Lahden varuskuntaa. Ja voihan pojat, tänään ei asiat sujuneet, enkä todellakaan ollut oikeassa mietteineni. Tie ei olisi enää voinut olla kovin paljoa pahemmassa kunnossa. Kevyt ajaminen sai jäädä taakse, isoin vaihe silmään, pylly ylös satulasta ja voimaa peliin. Loppujen lopuksi sekin loppui ja pääsin takaisin Tapparakadun paratiisin kaltaiselle jää/lumipinnalle. Otettuani perinteisen kiihdytyskisan autoja vastaan Mäntsäläntien risteyksestä kohti McDonaldsia, reissun murheet olivat jo jääneet taakse ja taas pyöräily tuntui mahtavalta. Autokin saavutti vasta koirapuiston kohdalla, mikä oli talvella aika hyvä suoritus. Katapulttimaisesta lähdöstä sai taas kiittää Speed Kingiä! MAHTAVA talvirengas! Muutaman minuutin päästä olinkin jo taas kotona ja ei muuta kuin sauna tulille.

Summatakseni tätä hommaa taas, voin todeta että kevät todellakin on tullut. Tienpohjat ovat sitä perinteistä huttua, ja kuvitelmani siitä että Hollolassa, tuossa perheiden idyllisessä paratiisissa, asiat olisivat paremmin, osoittautui vääräksi. Myös marginaalisesti suurkaupunkimaisessa kotikaupungissa tiet olivat pääasiassa tuubaa. Itäinen Lahti taitaa olla aurakuskien Mordor, sinne ei mennä eikä siitä puhuta. Helvetistä itään olisi siis tässä kohtaa aivan väärin sanottu... ja nyt sinne saunaan!

5000 km

Otsikko sen jo kertoo, tämän vuoden pyöräilytavoite on asetettu kevään toisen lenkin myötä. Tuntemukset kahdella ekalla lenkillä ovat olleet pelkästään positiivisia, mitä nyt GT:n takapakan kuluneisuus on aiheuttanut hieman päänvaivaa vaihteiden vaihdossa. Mutta se on pientä. Mekaanista kulumista. Ajan hammas puree pyörään yhtä lailla kuin itse ajajaankin sillä talvi on taas tehnyt tehtävänsä.

Toki on naiivia syyttää talvea siitä, että kunto on laskenut ja vatsan ympärysmitta kasvanut dramaattisesti. Eihän se syy ole kylmissä ilmoissa, eikä kuoppaisissa teissä. Olisihan sitä voinut tehdä jotain muuta kuin pyöräillä silloin kun se ei ollut mahdollista. Suurin piru tässä lienee kesästä jäänyt runsas ruokahalu, ja kykenemättömyys kieltäytyä herkuttelusta. Toki olin myös todella poikkeuksellisesti sairaana lähes koko tammikuun. Noh, joka tapauksessa nyt on takana kaksi noin 30 km:n lenkkiä, ja niiden pohjalta voin hyvin todeta että tilanne ei todellakaan ole epätoivoinen.

Viime kesän hyvästä kunnosta on vielä jäljellä viipyileviä muistoja kehon eri kolkissa, kuten reisissä, jotka eivät edelleenkään meinaa mahtua kunnolla farkkuihin (myönnetään, voisihan sitä ostaa isommat [ts. oman kokoiset] farkut). Voimaa siis löytyy edelleen jaloista, mutta anaerobisella puolella hommat ovat kokeneet kovimman kolauksen, ja pulssi sekä hengitys joutuvat todella koville. Koska olin asiasta kuitenkin tietoinen, niin lähdin ensimmäisille lenkeille sillä mentaliteetilla, että yli 20 km/h keskinopeutta ei todellakaan nähdä Runkeeperissä lenkin loputtua.

Kiitos ystäväni Pasin kanssa juostusta - itselleni epätavallisen pitkästä - lenkistä viime syksynä, opin jotain tärkeää, nimittäin liikkumaan hitaammin. Aikaisempina vuosina olen aina heti keväästä alkaen pyrkinyt säännöllisesti koviin suorituksiin, ja piiskannut aina seuraavalla lenkillä itsestäni irti enemmän. Tänä vuonna päätin aloittaa älykkäämmin, ja jättää blitzkriegin kehoa vastaan väliin. Ensimmäinen kuukausi rauhallisesti, harrastaen monipuolisesti liikuntaa. Ohjelmassa on uintia, kävelyä, 8 kg käsipainoja ja järkevämpää ruokailua lisääntyneen liikunnan myötä. Toisen kuukauden myötä aletaan lisäämään paukkuja, koska uskoihin kunnon nousevan nopeasti. 

Tälle positiiviselle ajattelulle kunnon kehittymisen suhteen antaa pontta kahden ensimmäisen lenkin jälkeinen hyvä fiilis, ja olo siitä että olisi voinut tehdä enemmänkin. Jotta harjoittelu pysyisi turvallisena, niin ajattelin myös hommata sykemittarin tälle vuodelle. Valitettavasti auton korjaamiskulut vaikeuttavat alkuvuoden taloudellista tilannetta, niin aivan heti tähän "turhaan" hankintaan ei ole varaa. Noh, vuotta on vielä jäljellä kun mennään vasta helmikuun puolessa välissä.

Eli tavoite on asetettu, ja ensimmäiset lenkit ovat jo takana. 56 km taitettu, 4944 km jäljellä. Fiilikset ovat loistavat, keho tuntuu vastaavan normaalisti, ja pyörä on melkein iskussa. Pari pientä hankintaa ja keväthuolto, niin sekin on hoidettu kuntoon ja sitten katsastusmiehen sanoin: "KOVAA AJOA."