Arvostelu: Petzl Tactikka Core -otsalamppu

Hojoo!

Kauan on aikaa siitä kun olen tänne naputellut asiaa, mutta nyt syksyn ensimmäisten myrskytuulien myötä puhaltaa taas uudet kirjoittamisen tuulet. On ollut niin sanotusti kiire pyöräillä, joten ei ole ehtinyt hakkaamaan näppäimistöä. Tällä kertaa minulla ei, valitettavasti, ole kuitenkaan suoranaisesti asiaa pyöräilystä, vaan pyöräilyyn oleellisesti liittyvistä varusteista: valoista.

Syksyn sateen raiskaamien ja sysimustien iltojen ilmestyttyä kuin varkain mutkan takaa, heräsin taas siihen faktaan, että vuositavoitteen saavuttamiseksi tulee todennäköisesti eteen vielä aika monta pimeää kilometriä niin metsässä kuin maantiellä. Kollattuani pölyn ja keittiörasvan peittämästä, valovaraston virkaa toimittavasta, rottinkikorista esiin pyöräni valot, totesin, että pyöräni pääasiallisen valonheittimen virkaa toimittavassa – onpas muuten virkoja virkojen perään – valossa olevan jotain pientä kontaktihäikkää. Oman elämäni pyöräilyturvallisuusviranomaisen virassa päätin  että nyt on aika hommata katolle, elikkäs kypärään, uusi ja ponnekas ledivalo tuomaan valoa tunnelin päähän.

Keskustelin aikani asiasta valoasiantuntijoiden, oman elämänsä huippuhobojen, kanssa, sain timantinkovan suosituksen tarjouksessa olevasta Petzl Tactikka Core -otsalampusta. Hieman alle 40 eurolla hankinta oli mielestäni varsin maltillinen valuuttapuolta ajatellen, ja onpa tälle muutakin käyttöä kuin pyöräilypolut joten sen enempiä pohtimatta painelin paikalliseen Isengardiin eli Starkille hakemaan tämän hehkutetun lampun. Suoritus oli nopea kuin nuoren miehen ensimmäinen yhdyntä, ja pian reppuun sujahti, älä yritä; maksoin kyllä, hienoihin muovikansiin pakattu otsalamppu kilkkeineen. Ensimmäiselle lenkilleenkin lamppu pääsi heti, mutta lähinnä lisäpainona sillä lataamaton akku ei juurikaan olisi ledeille virtaa syöttänyt. Otin kuitenkin, vähän kuin muistoksi, lampusta kuvan sosiaalisen median virtuaalibordelliin, Instagramiin.

Jotta tylsästä asiasta saisi mielenkiintoisemman: vie asia mielenkiintoiseen ympäristöön.

Lenkin jälkeen kotisohvalla pääsin käsiksi itse laatikkoon taltioituun pihviin. Pakkaus oli hyvin tehty ja kaiken sai esille minimaalisella voimankäytöllä. Päätähän en viitsinyt vaivata, vaan turvauduin tuttuun ja turvalliseen hauisvääntöön avaamishommissa. Ja sitten se akku lataantumaan....

Lampun mukana toimitettu latauspiuha on valitettavan lyhyt, mutta vähemmän valitettavasti pelikonsolieni USB-portit makaavat hyvin lähellä AV-tason pintaa, joten sain kuin sainkin akun kätevästi lataantumaan. Petzlin Core-akkupaketissa on hyvin käytännöllinen akun latauksen tilaa osoittava ledivalo, ja tuomiopäivän punaisen valon vaihduttua kesäisen vihreään, raotin neitseellisen otsalampun reppua ja tungin paketin sisään.

Core-akkupaketti paikoillaan. Toim. huom: suojakansi on vielä auki.

Pari painallusta... ja näin valon. Näinkö se kaikki loppuu?

EI.

Sen sijaan otsalamppu toimi juuri niin kuin voisi odottaa jonkun ladattua sen akun ja asetettua kyseisen akun lampun rungon sisään oikeinpäin. Kolme eri kirkkausastetta (6, 100 ja 350 lm) joista ensimmäinen on käsittääkseni hyödyllinen ainoastaan siihen, että näyt muille tai luet pimeässä makuuhuoneessa vaikkapa kirjaa. Koska miksipä en istuisi sängyssä otsalamppu päässä kuin muistisairauteen sortunut himosuunnistaja hämärällä kirkonpenkillä.

Toinen ja kolmas kirkkausaste puolestaan ovat oikein hyödylliset. 100 lumenia riittää jo mukavasti metsässä kävelyyn koiran kanssa, ja tämä lamppu onkin ollut otsalla jokaisella arkipäivän aamulenkillä. Pimeääkin pimeämpi vesitorninmäki näyttäytyy ihan uudessa valossa, kun näen vihdoinkin kaikki kiiluvasilmäiset helvetinpedot tuijottamassa minua ja koiraamme kuin vastavalmistunutta uunimakkaraa metsän syövereistä. Hienoa. Pyöräilyssä puolestaan tämä toinen tehoasetus ei ehkä riitä, ellei sitten ylämäessä putkelta kyntäessä semmoista 1m/s vauhtia. Toki aivan pimeässä metsässä tälläkin asetuksella voisi pärjätä jos vauhdit eivät nouse hirveiksi. Virallisen taulukon mukaan tällä tehoasetuksella pitäisi nähdä 45 metrin päähän, mutta mielestäni tuolla tehoasetuksella 45 metrin päästä ei erota valolla mitään muuta kuin CE-hyväksytyn heijastimen. Noh, mainospuheet ovat mainospuheita, lamppu sopii silti muihin käyttötarkoituksiini paremmin kuin hyvin tälläkin tehoasetuksella.

Pyörieni perusvalot, tehotuikku ja persvakovalo.

Kolmas ja tehokkain asetus puolestaan onkin jo sitten ihan omassa luokassaan. Vaikka 350 lumenia voi tuntua vähältä paperilla, niin on se käytännössä ihan riittävä ollut ainakin omilla vauhdeilla metsässä. En nyt ehkä mihkään downhill-hommaan lähtisi tällä lampulla, mutta toisaalta en lähtisi moiseen hommaan edes kirkkaalla kesäpäivällä joten samapa tuo. Testailtuani valoa pimeässä metsässä, voin hyvin sanoa sen riittävän jo yksinäänkin valaisemaan omat synkät pyöräilyhommani. Toki tämä on minulla ollut nyt täydentämässä ohjaustangon tehovaloa, joten tietenkin se on riittänyt. Pyöräily pimeässä metsässä on kuitenkin jotenkin turvallisemman oloista nyt kun päässäni on valo jonka avulla voin "katsella" muuallekin kuin vain kiinteän valon luomaan valokeilaan. Lisäksi ohikulkijoiden ja autojen huomion voi helposti kiinnittää vain nostamalla päätä mikäli tankovaloon ei mukamas huomiota kiinnitetä.

Metsässä pelkän Tactikkan voimin. Tehokkaimmalla asetuksella tällä ajelee ihan mukavasti, jos vauhdit eivät nouse koviksi.

Tactikka ja tehovalo luovat yhdessä erinomaiset valaistusolosuhteet hämäräh... siis pimeässä pyöräilyyn.

Otsalampun akunkestosta en osaa sanoa vielä mitään, kun lenkit ovat olleet 1-1,5 tuntisia joten valmistajan ilmoittama 2 tunnin akunkesto täydellä teholla ei ole vielä edes voinut tulla vastaan. Lisäksi olen säästänyt otsalampun akkua käyttämällä taajamassa 2. tehoasetusta, jolle valmistaja ilmoittaa paloajaksi 8 tuntia. Pitäisi riittää paremmin kuin hyvin, koska en näe missään olosuhteissa suorittavani 8 tunnin pyörälenkkiä pimeässä. Ja jos oikein pitkille pimeävaelluksille eksyisikin, niin Petzl myy todella törkeän hintaisia lisäkkuja, ja voisipa lamppuun tunkea myös peruspatterit virtalähteen virkaa toimittamaan. Ei muuten kovin pitkä virkaura tommosilla peruspattereilla, niiltä kun loppuu yöelämän pirskeissä varmaan aika pikaisesti virta, ja sen myötä virka. Höhö, möhöhö. Onpas virallista kuin alivaltiosihteerin virkayskän runtelemissa "hauskoissa" virka-asioissa.

Otsalampun käytännöllisyydestä voin sanoa sen verran, että voin käyttää sitä suht vaivattomasti pyöräilykypäräni kanssa. Kypärän päälle sitä ei saa viritettyä mukana tulleen otsapannan kanssa, mutta olen jättänyt lampun kypärän lipan ja kulmakarvojeni välille jäävässä tilassa menestyksekkäästi. Lippa tarjoaa lampulle lisäsuojaa säältä, vaikkakin IPX4-luokituksen pitäisi taata ongelmaton käyttö syksyn vesisateissa. Ei kannata kuitenkaan järveen ajaa pyörällä, koska silloin sammuun niin otsa- kuin tankolamppukin. Ja kotiin voi olla pitkä matka pimeässä.

"...and I wear my sunglasses at night."

Lamppu on 77 gramman painollaan varsin huomaamaton otsalla, vaikkakin kypärän kanssa käyttäessäni tätä olen havainnut että tunnin käytöllä lamppu alkaa hieman painamaan otsaa. Jättääpä se jopa jälkeensä iloisen suorakaiteen muotoisen jäljen. On sillä perkele otsaa. Lampun syyksi tätä on kuitenkaan mahdotonta laittaa, sillä oman läskipääni ympärysmitta on se todennäköisen paineenaiheuttaja tässä yhtälössä. Ehkäpä käyn reippaalla pissabreikillä ennen seuraavaa iltalenkkiä, jos pää siitä vaikka hieman "laihtuisi".

Pissasta tulikin mieleeni runsas hikoiluni. Aineenvaihduntani ollessa kategoriassa "järkyttävä", lampun otsapanta kerää hikeä kuin Rafael Nadalin pyyhkeet Australian avoimissa. Onneksi panta on irrotettavissa ja pestävissä, joskin en ole tätä vielä arvostelua kirjoittaessani kokeillut. Mutta luotan siihen, että valmistajan lupaus pitää tässä(kin) asiassa. Joka tapauksessa pesu tulee kohtapuolin vastaan, sillä otsalamppu on jo jokseenkin marinoituneen oloinen ja veikkaisinpa että on sinne jo pari laitonta maahanmuuttajabakteeria ilmestynyt pyörimään mestoille.

Jotta kokonaisuus olisi todellinen samoilijan öitä piristävä paketti, niin onpa Petzl heittänyt pantaan myös raiskauspillin. Eipä joudu hiljaisuudessa karhun köyrittäväksi, kun voi viimeisillä hapenrippeillä piipertää korvia särkevästi pilliin ja toivoa, että lähistöllä on joku karhunkaatamisessa kunnostautunut metsämies. Käsittääkseni valon saa myös vilkkumaan kirkkaasti muutamaksi sadaksi tunniksi, joten se toimii äärimmäisessä hädässä myös majakkana potentiaalisille pelastajille. Karhun raiskaamaa raatoa tosin tuskin kukaan haluaa metsästä löytää, joten parempi ehkä että karhu söisi koko paketin toimiensa jälkeen ja unohdettaisi koko pelastusoperaatio.

Oli miten oli, annan tälle 40e otsalampulle yleisarvosanan 9. Hintaansa nähden erinomainen laite. Ainoa miinus hieman yllätysmunamaisesta avausmekanismista, minkä epäilen hajoavan ensimmäisenä. Toki odotan yllättyväni positiivisesti, ja tämä lamppu toimii koko 5 vuoden takuuajan normaalisti ja hajoaa sitten heti takuun umpeuduttua.

Kapteeni-Kampi suosittelee varauksetta, ei muuta kuin valonnopeudella pimeyteen!

Punainen kortti

Riks, raks ja poks!

Polvi sanoi sommoro ja pärähti päreiksi. 

Näyttää hyvältä, tuntuu pahalta. Ei se siis ainakaan vituiksi ole mennyt.

Vajaa viikko takaperin huomasin vasemmassa polvessani viiltävän kivun laittaessani lenkkareita jalkaan. Ajattelin kivun menevän ohitse kun ei se mitenkään sietämätöntä saati poikkeuksellista ollut. Eikä se enempää tuona päivänä vaivannutkaan.

Seuraavana päivänä sain kutsun kaverilta tulla seuraksi Lahden satama-alueelle jauhamaan tuubaa ja ihmettelemään fillarihommia. Noh, koska minulla ei kummoisempaa tekemistä ollut, päätin pyöräillä läskipyörällä käymään satamassa. Huomasin poljeskellessa paikallisia ylämäkiä ajoittaista kipua vasemman polven alapuolella mutta en pitänyt sitä juuri minään. Annoinpa koiville jopa kunnolla runtua kotiin päin ajaessani, kun tuon päivän lenkki ei oikein muuten kovin kuormittava tai pitkä ollut.

Viikonlopun koittaessa fiilikset jalassa kuitenkin huononivat. Kipu muuttui terävämmäksi ja pyöräilyn yhteydessä tunsin kipua jokaisella vasemman jalan polkaisulla. Päätin vähentää pyöräilyn minimiin. Tämä ei kuitenkaan selkeästi ärtynyttä koipea rauhoittanut, vaan se tuntui äkeältä kuin pukamien torikokous peräaukon tienoilla. Polvi kipuili jatkuvasti koukistuksien yhteydessä, ja olipa jopa sohvalla vaikea löytää asento missä en olisi saanut tulikivenkatkuisia sähkeitä Polvikukkulan juna-asemapäälliköltä.

Viikonlopun jälkeen teinkin sitten jotain suhteellisen poikkeuksellista: menin lääkäriin. Lääkärissä sain kuulla vaivan olevan mitätön nuorilla jalkapalloilijoilla usein esiintyvä ongelma, ja että se menisi ohi levolla. Hyvä niin. Tuomarin roolissa lääkäri kuitenkin mätkäisi tälle pyöräilykenttien turpealle Maradonalle punaisen kortin ja tuumi pyöräilyhommien olevan pannassa ainakin kaksi viikkoa. Yläkroppaa puolestaan voisin kuulemma treenata, ja sitä ei oikein voinut ottaa kuin vinkkinä selkeästi heikonoloisen fysiikan parantamistoiveena ammattilaisen puolelta. 

Oli miten oli, sen tarkempia ohjeita putkikamelinkuritushommien jatkosta en saanut, vaan kiireinen lääkäri laittoi minut hajamielisen oloisesti pihalle vastaanotoltaan. Olihan toki omakin aikani jo melkein 30 minuuttia myöhässä mutta olisin halunnut kysyä vielä vasemmasta kädestäni jota on vaivannut n. 7 kuukauden ajan tenniskyynärpäämainen vaiva. Jäi sitten kysymättä.

Sain lääkäriltä myös reseptin jonninsortin alkoholipohjaisesta liukuvoiteesta, joka jättää polveen hieromisen jälkeen jälkeensä erittäin miellyttävän näköisen keltaisen kumipinnan joka sotkeutuu runsaisiin jalkakarvoihini muuttuen suhteellisen pysyväksi osaksi itseäni. En tiedä vaikuttaako kyseinen geeli mitenkään, mutta lähes viikon lepuuttamisen jäljiltä polvi tuntuu hieman paremmalta. Ehkä tämä viherkenttien kehäraakki vielä pääsee kapuamaan pyörän selkään nykimään kilometrejä takataskusta roikkuvaan hien lähes puhkipolttamaan excel-tulosteeseen.

Tämä olisi mainio juttu, sillä kesälomani on käytännössä jo sen kliseisen nurkan takana ja haluaisin kesäaamuisin päästä kunnon pyörälenkeille ilman aikataulupaineita. 

Valitettavasti tässä on hukattu kovaa pyöräilyvuotta ajatellen taas yksi viikko ja kesälomaa odotellessa tulee vielä toinen mokona. Kova pyöräilyvuosi muuttuu taas rahtusen kovemmaksi, ja nyt näyttää hieman siltä että vuoden kovimmat hetket pyöräilyn suhteen tullaan näkemään syksyllä ja talvella. Jos polveni ei olisi siirtynyt vaivaiskotiin, niin olisin saavuttanut puolen vuoden merkillä tavoitteestani tasan puolet mutta se jäänee nyt saavuttamatta. Hihaan kätkettynä ässänä on pakko pitää lähestyvää kesälomaa ja toivoa että polvi ja pää kestää jotta käyrä saadaan tavoitetasolle heinäkuun aikana....

Ei se käyrä huonolta näytä kun seisoo noin nätisti...

Eipä tässä sen kummempia kampirintamalta tällä kertaa. Ei muuta kuin erinomaista juhannusta kaikille siitä nauttiville! Älkää pyöriä polttako, ja pitäkää miehet ne munat housuissa kun veneilette...

Kesäterkuin,
Kapteeni Polvikipu

Rollon päivityspäiväkirja – Terveisiä perseeltä

¡Ay, caramba!

"Postikeisari tässä terve! Tilaamanne satula on saapunut paikallisen postirobotin uumeniin, ja voitte noutaa satulan. Suosittelen toimimaan muutaman päivän kuluessa sillä robotin vatsahapot sulattavat tuotteen pikkuhiljaa, ja joudutte vielä tilaamaan uuden."

Kyllä vain, arvon lukija! Tämä tarkoittaa vain yhtä asiaa. Olen pitkästä aikaa aloittanut aina yhtä makoisan puuhastelun; päivitysprojektin! Tällä kertaa kohteena on rakas kaupunkiraaserini: Specialized Roll Globe 7, tuo aikanaan huutokaupasta voitettu teräshäkkyrä mutkattomasti toimivalla seitsenpykäläisellä Nexus-vaihteistolla ja iättömän kauniilla ulkomuodolla.

On aika päivittää tämä maanteiden pintoja lehtokotilon lailla nuoleva urbaanien alueiden polkupyörä kisakireyteen! Siirretään pappasatula ja mehupillimäinen riser-tanko historiaan ja laitetaan tilalle katu-uskottavuutta ja vauhdikkuutta. Kyseiset ulkoiset attribuutit eivät kuitenkaan ole tässä nyt ihan tärkeimmät syyt päivitykselle. Kovan pyöräilyvuoden mukanaan tuomat pidemmät lenkit käyvät keskirasvaisen fysiikalle suht ykstoikkoisiksi, kun valittavana on vain tasan kaksi ajoasentoa: satulan selästä pappamoodissa tai putkelta "täysiä". Pitkillä lenkillä olen havainnut käsissä hieman puutumista ja uskoakseni droppitangolla voin vatkata ajoasentoa paljon monipuolisemmin. Käytännön syyt ovat siis osittain tämän muutostyön taustalla.

Kaikkihan nyt Rollon ovat nähneet, mutta tässä potentiaalisille uusille lukijoille muikkariksi kuva pyörän nykytilasta.

Koska projekti syntyi hieman keskosena, en ole vielä saanut tarvittavista päivityskomponenteista kuin satulan ja ohjaustangon. Satula, Charge Spoon, löytyi kotimaisesta pyöräpalikkapuljusta ja ohjaustangon, Nittoa "suoraan" Japanista, sain ostettua pois hyvältä tutulta sopuhintaan. Ohjaustankoa ei puolestaan voi vaihtaa ennen kuin saan uudet jarrukahvat, vaijerit ja tankonauhat. Viimeksi mainittujen palikoiden pitäisi olla Brittien kuninkaallisen postin hoivissa parhaillaan. Parhaassa tapauksessa jo matkalla kotiniemellemme.

Uusi ohjaustanko ja satula.

Koska käsissäni ei ollut käytännössä mitään muuta järkevää asennettavaa kuin satula, niin päätin aloittaa homman vaihtamalla satulan. Satulan vaihto on nopea ja helppo homma, niin ei tässä tarvinnut edes rasvata näppejä, saati vaivata jotain rasvanäppiä, homman hoitamiseksi. Rasvasin kyllä omaa koneistoa hieman alkoholilla, koska meikäläisen hermoilla ja hyvin kulutetulla ja venytetyllä pinnalla kaikki lisätarmo on tarpeen. Mutta voi pojat! Muutaman minuutin ahertamisen jälkeen pyörän lookki oli dramaattisesti nopeampi. Tällä satulalla mennään keskinopeuksissa taas yli 25km/h!

Heti asennuksen jälkeen päätin pyöräillä testimielessä lähikapakalle asti ja ensituntumat uudesta (tai vanhasta, koska kaverin pyörällä olin tätä kyseistä satulamallia jo kokeillut) perspallojen halkojasta olivat suorastaan silkkiset! Satulan välilihan hellään halaukseen ottava "painetta hellittävä kanava" hoitaa hommansa erinomaisesti. Kaukana oli tuntemukset kartiomaisesta teräspalkista joka väkisinasettuu hanuriin. Pienessä laitamyötäisessä suoritetun parin kilometrin testilenkin perusteella oli kuitenkin mahdotonta sanoa miten lähtevien laituri suhtautuisi tähän uuteen kuormurimalliin pitkillä lenkeillä.

Parin päivän odottelun jälkeen pääsin sitten vihdoinkin testaamaan uuden jakkaran hieman pidemmällä maantielenkillä. Normaalisti olen käyttänyt läskimassan ja satulan välillä meininkiä pehmentäviä pehmusteellisia pyöräilyhousuja. Päätin kuitenkin jättää ensimmäiseltä 40km+ lenkiltä pyöräilyhousut pois. Halusin kohdata uuden tuttavuuden raa'alla pinnalla. En sentään kuitenkaan ihan kivet ja karriwursti vilkkuen, koska en ole vielä siinä kunnossa että jaksaisin sotkea sinivilkuilla varustettua Volkkaria pakoon kovin kauaa. Ruskea satula tosin puoltaisi paljaspyöräilyä, kun ei tuossa pinnassa pinnistelyn jäljet juuri näkyisi! Hienosti ajateltu etupeltoon tämäkin juttu, vaikka pidän erittäin epätodennäköisenä semmoista skenaariota jossa pyöräilen alasti ympäri kyliä. Ei se kuitenkaan mahdotonta ole.

Rollo nojailemassa tolppaan Pennalan maalaismaisemissa. 

Reilun 1,5 tunnin lenkin perusteella voin sanoa, että satulapäivitys oli nappiosuma. Jopa ilman vaippapöksyjen tuomaa lohduttavaa pehmeyttä satula tuntui miellyttävältä ja hikisten pakaroiden hölskyessä roimasti tylsänharmaissa keinokuitushortseissani, en saanut lenkin aikana hiertymän hiertymää. Miten alle 40 eurolla voi saada näin hyvän satulan? En tiedä, mutta kehitysporukalle on heitettävä isot bonarit, ja perustettava jonkinmoinen satulakultti palvaamaan Spoonin äärelle sillä ei tämä satula ole voinut ilman kevyttä okkultismia syntyä. Oli miten oli, tämä hyökkäyslusikka on erittäin tervetullut lisä arsenaaliin *tirsk* ja on todellakin tullut jäädäkseen!

Vielä ei näy pinttynyttä hikeä ja perskarvojen harjaamia uria. Upea satula!

En malta odottaa muiden tilaamien osieni saapumista, sillä uuden satulan myötä mielessäni roihuaa palava halu saada myös ohjaamo samalle tasolle kuin sohvaosasto. Potentiaalisina lisähankintoina on vielä uuteen lookkiin sopivat polkimet ja lähes loppuun ajettujen Spessun Espoir Sport renkaiden vaihto uusiin. Uudet renkaat ja polkimet tulevat myös istumaan suunnittelemaan lookkiini paremmin, joten arvon lukijat, malttakaa mielenne vielä hetki sillä lisää päivitysherkkua on luvassa lähiviikkoina! Aijaijai!!

Kesäisin terkuin,
Kapteeni Päivityskeppi

Tajuntaan tärähtävät toukokuun touhut

Toukokuu, toukokuu, toukokuu...

...tuo gregoriaanisen ja juliaanisen kalenterin viides etappi, kuu jolloin tauot tehdään. Virkistävään viherrykseen herännyt luonto ei loppujen lopuksi kuitenkaan virkistänyt minua tarpeeksi vaan tein taukoa ihan omasta takaa. Sanonta: "Ei toukokuun ruohoilla ole koskaan lehmiä ruokittu.", pitää kylmästi paikkansa analogiana pyöräilylleni. Ei meikäläisen toukokuun pyöräilyillä nimittäin ennätyksiä rikottu.

Jäin itseasiassa hieman jopa huhtikuun saldosta mutta en kovin paljon. Välilihan satulalla kiusaamisen sijaan laitoin taas ahkerasti töppöstä toisen eteen munaravaamalla ympäriinsä kuin sauvakävelyyn hurahtanut eläkeläinen. Joku voisi sanoa että kävely on hyvää vaihtelua jatkuvalle pyöräilylle, mutta itse sanon että se on toiselta nimeltään Hukkaan heitettyä pyöräilyaikaa. Olkoonkin, että kyseiset kävelyt ovat lähes kaikki tuiki tärkeää koiran ulkoilutusta eli ns. "poikien lenkkejä", ja viikonloppuisin ollaan saatu kävelylenkeille viehättävää seuraa rakkaasta vaimostani! ^_^ <3

Garminilta lähetetty kuukausirapsa on helppo tapa vertailla paria edellistä kuukautta.

Kuten ylläolevasta grafiikasta käy ilmi, toukokuussa tuli käveltyä huomattavasti enemmän kuin huhtikuussa. Toisaalta kun katsoo pyöräilyyn käytettyä aikaa niin olin toukokuussa kauemmin satulan päällä puuduttamassa alapäätäni ja piristämässä verenkiertoa yläpäässäni. Keskinopeudessa (ja sen myötä kuljetussa matkassa) on havaittavissa selkeä ero pyöräilyn saralta ja sille on olemassa looginen selitys. Keskityin nimittäin toukokuussa oikeasti maastopyöräilemään metsäpoluilla sen sijaan että kulutin fätin pienimpiä takarattaita polkemalla pitkin hiekkateitä. Toki siirtymiä tuli toukokuussakin, kun en suoranaisesti asu hyvien polkujen vieressä. Ja kävinhän myös vaihtelun nimissä tarkastelemassa lähialueiden umpipaskoja pikiteitä Rollolla.

Toukokuu alkoi osaltani erittäin huonoissa merkeissä. Huhtikuun loppupuolen lenkillä onnistuin ääliömäisesti telomaan fätin takavaihtajan korvakkeen ja sen myötä toukokuu lähti käyntiin yksinkertaisella pikkurempalla. En itseasiassa ensin huomannut koko korvakkeen vääntymistä vaikka tsekkasinkin sen heti tölväisyn jäljiltä. Ajattelin, että vaihteiden säädöissä meni joku vituralleen. Kaverini luona säätöyrityksen yhteydessä jouduttiin kuitenkin toteamaan että onhan se vaihtaja käyrä kuin EU-standardeihin sopiva kurkku. Ei muuta kuin uusi korvake Lahden Polkupyörähuollosta ja vaihtohommiin.

Tän tason perushommaan pystyy jopa näin surkea "pyörämekaanikko" kuin meikäläinen.

Vaikka korvakkeen vaihtaminen olikin helppo homma, niin vaihteisto ei rempan jäljiltä ihan täydellinen ollut. Pitäisi selvittää tarkemmin tuo vaihteiston hienosäätöön liittyvä prosessi. Ymmärrän kyllä teoriassa miten se tehdään mutta en ole siltikään saanut vaihteita koskaan säädettyä läheskään yhtä hyväksi kuin hyvä ystäväni Herra Nikkinen saa. Epäilen itseasiassa, että omien säätöjeni jäljiltä vaihteet toimivat yleensä entistä huonommin tai jopa niin huonosti ettei edes piinkova säätäjä saa niitä enää kuntoon ilman atomitasolle purkamista ja uudelleen kasaamista. No oli miten oli, vaihteisto toimi siedettävästi pienimmillä rattailla, joten siirtymät sujuivat mallikkaasti vauhdilla. Valitettavasti rutinaongelmat kiteytyivät niille muutamille maastopyöräilyn kannalta oleellisille rattaille jotka tarjoavat turpeessa sotkottavalle tarvittavat välitykset mielekkääseen etenemiseen. Nooh... parit vittuperkeleet on vasta lipsahtanut metsikön yksinäisyydessä, kun on sopivassa kohtaa mäkeä voimansiirto pettänyt.

Siedettävässä ajokunnossa olevalla fätillä tuli suunnattua toukokuussa "sinne ja takaisin".

Toukokuun alkupuolella oli muitakin ongelmia kuin vaihtajan korvake. Betamiehen pollean pullea hyljevartalo keräsi ympäristöstä riittävästi bakteereja sun muuta paskaa, ja sisuksia puolustavan kansalliskaartin virkaa toimittaneet valkosolut joutuivat tositoimiin. Pöpöjen synkkä maihinnousu oli sen verran väkevä, että kansalliskaarti joutui heittämään boltterit maahan ja mies sairastui tuntuvasti kehoa kurittaneeseen miesflunssaan valkoisen lipun liehuessa antautumisen merkiksi. 

Pyöräilylle tuli tappion myötä armottoman miehitysajan kestänyt tauko. Sissijoukkojen peräänantamaton johtaja, kapteeni Daedric Kämpfer, käänsi kuitenkin viidentenä miehityspäivänä asiat päälaelleen ja miehittäjät saatiin kellistettyä tarpeettoman verisillä sissi-iskuilla. Sodan jälkipyykin takia jouduin kuitenkin himmailemaan tahtia seuraavilla pyöräilykerroilla, koska en halunnut herkän tilanteen kärjistyvän uudestaan vakavammaksi selkkaukseksi. En kuitenkaan malttanut jäädä ihan sohvaperunaksi vaan otin iltaohjelmaan sisäisten pöpökonfliktien kuuntelemisen sijaan lintubongailua ja valokuvailua erittäin verkkaisen kävelyn muodossa. Taas tuo kävely. Perkele. Noh, maailman vähäseuratuimman pyöräilyblogin statusta on ylläpidettävä ja mikäs sitä sen paremmin tukisi kuin mistä tahansa muusta kuin pyöräilystä kirjoittaminen!

Allekirjoittanut tautipesäke kävelyreissulla kuvaamassa lintuja ja muuta luonnosta löytyvää.

Nyt kun mietin tarkemmin toukokuuta, niin mainitsemani himmailu sairastelun jälkeen ei ehkä ihan pitänyt paikkaansa... lähdin nimittäin lintubongailureissulle Kilpiäisiin ja siitä aina Isosaareen asti. Matkamittariin taisi ruuvaantua yli 50 kilometriä mutta ainakin keskisyke oli hyvin maltillinen 129. Eli jonkin sortin järki pysyi tämän typeryydellä vuoratun kallon sisuksissa. Toukokuussa tuli suoritettua myös perinteinen keväinen Tour de Urheiluopistot, eli suht leppoisa pyöräreissu Pajulahden urheiluopistolle josta matka jatkuu Vierumäen urheiluopistolle ja sieltä takaisin kotipesään. Tänä vuonna olin kuitenkin runnonut polkimia jokusen kilsan ennen tätä itselle raastavaa reissua ja yllättäen tämä 70km+ matka taittui ilman minkäänmoisia ongelmia. Ehkäpä kunto on tosiaan parantunut viidessä kuukaudessa!

Tour de Urheiluopistot -reissun taukopaikka idyllisellä Ruuhijärvellä. Maalaisromantiikkaa parhaimmillaan!

Tourin ja pitkän bongailupyöräilyreissun lisäksi toukokuulle mahtui muutamat muutkin mainitsemisen arvoiset lenkit. Suosimani paikallinen pyöräkauppa palautti maanantaiohjelmaan ohjatut maastolenkit. Lahden Polkupyörähuollon sponssaamien LaPyn pyöräilijöiden johdolla suunnattiin tutustumaan Lahden alueen maastoihin. Itse olen tähän päivään mennessä selvinnyt mukaan ensimmäiselle ja kolmannelle maastolenkille. Toinen keikka jäi väliin jo mainitun Tour de Urheiluopiston takia. Porukkalenkit olivat yllättävän mieluisa kokemus vaikka kolmannella porukkalenkillä Karistossa minusta tuntuikin siltä että olen teknisesti hieman liian vaikeilla poluilla. Omaan tahtiin polut eivät olisi niin pahoja mutta selkään hengittävä letka aiheutti lievää stressiä ja "pakon" tunnetta vauhdikkaasta etenemisestä. Ehkäpä olisi pitänyt siirtyä pitämään jonon perää keskivaiheen sijaan...

Kuva ekalta Maanantaimaastolta. LaPyn maastokuski joukon ruorissa.

Maanantaimaastot ovat myös osoittaneet surullisen huvittavasti kuinka iso osaamisero on pitkän linjan maastopyöräilijöillä verrattuna itseen. Joukon vetäjän perässä, juurakkoista mäkeä laskiessani, saatoin vain ihmetellä kuinka kaveri lisää kaulaa joka sekunti useammalla metrillä. Hänellä kammet pyörivät, itsellä vapaaratas rääkyi kuin kiimainen kettu. Lisäksi hyytelösormeni hapuilivat pakonomaisesti jarrukahvoja aina kun läskipyöräni natisi liitoksistaan ryskätessään väkivaltaisesti juurien ja kivien ylitse. Huhhuh. Noh, oppia ikä kaikki. Pitäisi rohkeammin suunnata vastaavanlaisille metsäpoluille ja lisätä vauhtia pikkuhiljaa. Tuo jarruttelu ja arkuus tuntuu vaikeuttavan juurakoiden ylityksiä. Eipä siinä, kertoohan se vanha viisauskin jarrujen olevan vauhdin surma...

Porukkalenkeiltä on jäänyt käteen myös uusia kivoja polkuja joita on nyt tullut viime ajat koluttua oikein urakalla. Renkomäen ja Ämmälän uudet polut ovat jo aika tuttuja ja niillä ajelu on oikein mielekästä. Innostuinpa asiasta niinkin paljon, että päätin kuvata Ämmälän reiteistä mieluisimmalla hieman videopätkää. Alkuvuodesta tekemäni lyhäri läskipöyräilyn iloista keväällä, jätti jälkeensä kipinän hyvänmielen videoiden tekemisestä. Suunnitteilla on tällä hetkellä ainakin pari "produktiota" joista toiseen yritän saada lainaksi työpaikan action-kameraa uusien kuvakulmien löytämiseksi. Kyseinen kamera voi tosin olla käytössäni aika turha, kun tämä oma pyöräily on kaukana vauhdikkaasta action-pyöräilystä jota kameroitaan tuputtavat valmistajat esittelevät toinen toistaan upeammissa videoissa. Oma pyöräily tuntui vauhdikkaalta mutta videolta katsottuna se näytti samalta kuin katsoisi mannerlaatan jonottavan vuoroaan verotoimistossa. Verkkaisaa ja ihanaa.

Ämmälän polkujen kaunista metsämaisemaa.

TOUKOKUU LUKUINA

Kuukauden alussa esiintyneistä ongelmista huolimatta toukokuu oli loppujen lopuksi ihan hyvä pyöräilykuukausi. Vaikka jäinkin muutaman kympin tavoitteestani niin sain muutamia uusia ja mieleenpainuvia pyöräilykokemuksia. Säät suosivat pääasiassa ja tulipa metsään lähdettyä ns. huonommillakin säillä. Tässä vaiheessa kovaa pyöräilyvuotta kun ei enää ole varaa tekosyihin. Nyt on painettava paljaalla ja paljon. Pyöräilyvuosi ei missään tapauksessa ole kriisissä, mutta epäilen että joulun lähestyessä tulee pyöräiltyä vähemmän kuin tässä kevät-kesä-syksy-akselilla.

Aina yhtä viihdyttävä kuukauden kokonaisraportti excel-taulukosta nähtynä.

Kuten taulukosta käy selville, toukokuukin oli hyvin fättipainotteinen ja sen myötä maastopyöräilyn puolelle pyörähtänyt kuukausi. Kilsoja olisi hyvin paljon helpompaa ruuvata mittariin maantien puolella mutta jotenkin Rollolla ei ole niin mielekästä painella. Pitäisi suunnata katse pyöränrakentelun puolelle ja puunata droppistongalla oleva maantiekiitäjä vielä näiden nykyisten pyörien rinnalle. Ajoasentoa voisi vaihdella monipuolisemmin, jos olisi vaihtoehtona ajaa välillä ala-asennosta. Tosin en tiedä mitä mieltä nivustyrä olisi moisesta suolistoa puristelevasta asennosta...

Jännittävää tilastoa pyöräilyvuoden kilsatavoitteesta piirakan muodossa ja yllättävän vähän kaventunut ero ajokilsoissa fätin ja Rollon välillä.

Kesäkuun aikana pitäisi pystyä ajamaan 554 km jotta olisin tavoitekäyrän vauhdissa helmikuun flopin jäljiltä. Jos pysyn terveenä, niin en näe mitään estettä tälle tavoitteelle. Saisin samalla päästäni pois tuon 500 km "maagisen" rajan rikkomisen. Tuo ajomatka tarkoittaisi käytännössä n. 19km ajamista per päivä, ja koska olen jo yhden päivän hassannut kesäkuusta ajamattomuuteen, niin ollaan varmasti paljon 19km paremmalla puolella päivittäisen ajamismäärän suhteen. Ei sinänsä paha, mutta epäilen vahvasti että menisin joka päivä ajamaan, vaikka tuo 19km per päivä olisikin naurettavan helppo saavuttaa pienillä lenkeillä. Minusta on vain yksinkertaisesti mielekkäämpää ajella pidempiä lenkkejä ja käydä tsekkailemassa uusia mestoja. Eikä ajokuntokaan kummoiseksi kehittyisi, jos lenkkien mitat ovat alle paria kymppiä. Suunnitelmissani on kuitenkin pystyä taas jossain vaiheessa vetäisemään kiva kolminumeroinen lenkki, joten treeniä pidemmiltä matkoilta tarvitaan!

Toteutunut ajokäppyrä lähestyy tavoitetta. Toukokuun alun sairastelun voi erottaa käppyrästä.

Kesäkuun pyörähdettyä käyntiin suuntaan katseeni kohti taivaankantta ja katselen pilviverhon vetäytyvän ennustettujen helteiden puskiessa päälle kuin höyryjyrä. Käristyskupolin alla on kiva pyöräillä, koska ei se lämmä luita riko, sano! Painelkaahan arvon lukijat tekin kesäkuun seksihelteillä pyöräteille ja metsäpolulle, sillä mikään ei piristä mieltä niin kuin kunnon hikiliikunta munamankelin niskassa. Poislukien tuo helteiden lisäämä aktiviteetti... *tirsk*

Alla vielä kuvakavalkaadia toukokuun touhuista luomaan pyöräilyfiilistä pyöräilyblogiini.

Näillä maailman cupin laduilla ei enää suksi luistais edes norjalaisilla.

Ämmälän polkuverkostolta.

Edelleen Ämmälästä. Ns. siilon lenkiltä.

Ja päättyipä eräs perjantailenkki Renkomäen baarin terassille. Tätä on todennäköisesti kesäperjantaisin luvassa toistekin...

Kesäisiä kilsoja kaikille toivoen,
Kapteeni Kampi.

Huhtikuun huhkimiset huomiohakuisessa hymnodiassa

Heissuli veissuli, pelko pois: ei tässä nyt veisuja aleta veisaamaan väkisinväännetyn otsikon takia!

Sen sijaan aion – taas kerran – kertoa tarpeettoman yksityiskohtaisesti huhtikuun aikana suorittamistani pyöräilylenkeistä ja niiden mukanaan tuomista fiiliksistä sekä kokemuksistani kyseisen ajanjakson aikana. 

Aikaisempien kuukausien hieman heikoista suorituksista (tammikuuta lukuunottamatta) sisuuntuneena avasin takin, heittäydyin peltoon ja päätin yrittää pyöräillä huhtikuussa joka päivä. Noh, ajatushan oli ylväs ja omia pyöräilymääriäni katsellen jopa eräällä tavalla eeppinen. Valitettavasti huhtikuusta, toisin kuin toivoin, ei kuitenkaan muodostunut toivomaani pyöräilyeeposta mutta kyllä siitä jonkinmoisen makrorunokokoelman Nikkilän Homeros voisi pyöräyttää. Valmistaudu siis poistamalla tooga takapuolestasi, näin pitkäveteisissä agora-istunnoissa ne pahimmat pukamat tuppaavat syntymään...

"DJ, hit me with a beat!"

Huhtikuu starttasi mukavissa merkeissä. Aurinkoisissa säissä. Pieniessä häis.. ööh, jos nyt ei kuitenkaan ihan paskalinjalle tiputtauduta. 

No niin. Säät siis suosivat punaposkista pullukkaa pyörän selässä. Uutta puhtia pyöräilyyn paikasta toiseen toi uuden harrastuksen, luontokappaleiden bongailun, aloittaminen. Kuun alkupuolella kävin hakemassa paikallisesta Magneettimedian kotipesästä itselleni huokean kaukoputken ja pitipä sen kanssa heti heittää kevyt kenttätesti. Ja mikäs sen parempi tapa päästä luontokohteisiin kuin ekologinen polkupyörä. Ja voi pojat, kylläpä oli mukavaa puuhaa pyöräillä eri mestoissa ja pysähdellä silloin tällöin kuikuilemaan optiikan läpi lintujen tahi muiden eläinten puuhia. Keväinen lintujen paluumuutto toi aloittelevalle bongarille paljon ihmeteltävää ja oli helppo todeta: "Paljon on lintuja. Erilaisia. Siipiä ja pyrstöjä. Nokkia myös." Sanomattakin selvää, että en ihan ensiluokkainen ornitologi ole kun pihassa pyörivää talitiaistakin aikanaan innostuin tituleeraamaan keltatulkuksi...

Kaukoputken ensitesti Koukkupommin mutkassa Oksasen alueella Lahessa. Oli myös toka lenkki Rollolla tänä vuonna.

Alkukuussa tuli siis pyöräiltyä aika paljon kaukoputki kainalossa. Kävin mm. Luhdanjoen lintutornilla. Reissu lintutornille olisi käytännössä voinut tapahtua kuraojassa uiden, koska keikan päätteeksi olin yltäpäältä pelloilta valuneissa lannotteissa, tien varsien jätöksissä ja mudassa. Mutta itse reissu oli hyvin palkitseva sielua jäätävästä tuulesta huolimatta. Onneksi nuoruuden haihattelut "asiapukeutumisen" hölmöydestä ovat vuosien mittaan haihtuneet, ja osasin – yllättävän viisaasti – pukeutua kerroksittain ja ilmastointiteippimäisen tuulenpitävästi.

Yläkuva: Luhdanjoella pellon reunassa. Pyörä vielä suht siistinä. Alakuva: Voi pojat. Le poop.

Luhdanjoen lisäksi kuukauden aikana tuli veivattua munamankeli lintujen perässä Pirunpesälle, Kiikunlähteelle ja Hollolan kivikirkolle asti. Joidenkin kohteiden kohdalla käytettiin myös ns. toistoharjoittelua. Luhdanjoen lintukosteikko tuli jokseenkin tutuksi, ja kiipesinpä lintutorniinkin kahdesti. Ekalla kerralla tosin jouduin toteamaan, että hankkimallani kaukoputkella ei tehnyt mitään kosteikon suuntaan katsellessa. Sen verran kaukana siinä oltiin vesirajalta.

Kuvia ekalta pidemmältä lintuseikkailulta. Vasemmalla keväinen tulva Näkkimistöstä ja oikealla tulvinut Pirunpesä.

Mielenkiintoisin lintureissu pyörän selässä tapahtui kuun puolen välin paikkeilla, kun vaimoni joutui yllättäen lauantaina töihin. Päätin ottaa miehestä mittaa ja starttasin aamutuimaan fätillä kohti Hollolan helmeä eli Kiikunlähdettä. Ajattelin, että upean värisenä hohtava vesi tarjoaisi mielenkiintoisen havaintoympäristön mikäli lähteessä joku räpyläjalka polskisi.

Matka Kiikunlähteelle ei sujunut ihan ongelmitta. Päätin oikaista metsäreitin kautta, fätillä kun kerta olin liikenteessä ja metsäpohjat näyttivät sulilta hiekkatieltä käsin. Noh... oikaisu muuttui "oikaisuksi" ja aikani ryvettyä metsän jäisillä lumihetteiköillä tulin Hälvälän ampuma-alueen piikkilanka-aidan luokse. Katselin edessäni avautuvaa polkua ja päätin kääntyä takaisin. Kääntyäkseni ahtaassa kohdassa päätin jalkautua. Laskin oikean jalkani lumihangelle vain todetakseni sen olevan ohut kerros lunta jäätyneen vesilätäkön yllä. Hetkeä myöhemmin iloisesti kostunut Niken lenkkari vuoti vettä jokaisesta reiästään ja jouduin pohtimaan takaisin kääntymisen mahdollisuutta sillä lämpötila ulkona lähenteli nollaa kyseisenä aamuna ja varpaissa tuntui lieviä viilenemisen merkkejä. Päätin kuitenkin olla ns. too ballsy ja jatkoin matkaa varmana siitä, että kyllä ny suomalaisen miehen varpaat pientä kylmää kestää. 

Lasketeltuani pitkät alamäet Kiikunlähteelle, tuntui lenkkari jo yllättävän kuivalta, ja tunsinpa jopa varpaanikin. Voi pojat! Fantastista. Entäpä lintutilanne? Paikalla oli peräti telkkäpari, jotka uivat tietenkin lähteen näköalapaikalta nähden kaukaisimmassa kulmassa. Valokuvat puhelimella jäivät haaveeksi mutta pystyin sentään tarkkailemaan niitä epämääräisesti kaukoputken läpi. Näyttivät nimittäin jopa kaukoputken läpi hyvin piskuisilta. Perkele.

Pientä kuvarapsaa Hollolan Kiikunlähteeltä. On tuo vesi vain mystisen kaunista.

Kiikunlähteeltä reissu jatkui kohti Hollolan kivikirkkoa ja sen lähistöllä pönöttävää upeaa tornia. Mielessäni kiilui hienot näkymät tornin huipulta kaukoputken läpi, mutta kynnettyäni fätillä jyrkälle mäen nyppylälle jouduin toteamaan tornin olevan lukittu ja SULKI. Mikä pettymys. Tiirailin mestoilla potentiaalisia tipuhavaintoja mutta visuaalisien havaintojen sijaan jouduin tyytymään tunnistamattomiin lintujen tsirputteluihin. Lintuja oli, en vain tiennyt mitä. Pettymys oli kuitenkin helppo huuhtoa kurkusta alas etäisesti omenalta maistuvalla kivennäisvedellä ja juustopullalla. Lisäksi pyöräilyn sujuessa hyvin fiilikset olivat aika korkealla, mikäs upeissa maisemissa oli evästellä.

Näkymä näkötornin mäeltä kohti Vesijärveä. Mikäs tässä oli evästellessä, kun lämpötilakin oli jo noussut jokusen asteen plussan puolelle ja olipa mulla kaukonäköisesti mukana lämmin takki pidempää taukoa varten. Kuinka aikuista!

Loppureissu sujui pääasiassa ongelmitta. Poikkesin Messilä Campingissa hörppäämässä erinomaiset sumpit ja kuuntelin talkkarin höpinät maastopyöristä ja kävinpä kohteliaisuudesta vilkaisemassa hänen vanhaa maastopyöräänsä ja sen nastarenkaita. Kahvittelun lomassa tiirailin hieman putkella järvelle ja havaitsin harvinaisen poijulinnun. Poijun joka sojotti jäänpinnan yläpuolella kaikessa kumisessa komeudessaan. Ai että. Upea havainto aloittelevalle lintuharrastajalle. Tiira.fi palvelusta ei vain moista lintua löytynyt... uusi laji siis? Voinkin miettiä loppukirjoituksen ajan latinalaista nimeä tälle hienolle havainnolle.

Messilä Campingin havaintopisteellä sumppi maistui ja lämmitti mieltä.

Messilästä haetun kofeiiniboostin voimin oli kiva ampaista kohti Jalkarantaa ja laittaa reisissä veri kiertämään mojovassa Jalkarannan ylämäessä. Pysähdyin reissulla vielä Myllysaaressa ja kävinpä Ace Cornerilla juttelemassa pitkän linjan lintubongarien kanssa ja sain kuulla kyseisestä harrastuksesta paljon. Olipa siinä vanhempi herrasmies keksinyt myös yhdistää pyöräilyn ja lintuharrastuksen, ja läskipyörästä kiinnostuneena joristiin pitkä tovi pyörästäni, hänen pyöristään, kameroista ja lintuharrastuksesta. Kaiken kaikkeaan mukava reissu huhtikuun puolella!

Muita mainittavia pyöräseikkailuja huhtikuun ajalta olivat Rollolla suoritetut kunnolliset hieman päälle 60km pitkät maantielenkit. Nuo lenkit osoittivat hyvin, että ei tuo suora tanko ihan paras mahdollinen matka-ajoon ole. Droppistongalla vois saada selälle vähän vaihtelua muuten niin monotoniseen mankelointiin ja hiekkapölyn nielemiseen. Maantiepyörälenkeiltä ei kummempia tarinoita ole kerrottavaksi. Lenkit olivat kuntooni nähden suht kovia, koska yritin pitää yllä hyvää tahtia tavoitellessani taas tuota maagista 30km/h keskinopeutta lenkeille. Vielä ollaan kyllä kaukana siitä mutta ehkä tilanne paranee massan vähentyessä tasaisesti ja ilmojen lämmetessä.

Kuva jälkimmäiseltä Orimattila - Luhtikylä - Nostava -lenkiltä.

Pienenä takaiskuna huhtikuussa voidaan nähdä fätin kellistymisestä johtunut takavaihtajan korvakkeen vääntyminen ja ajoittaiset kipuilut polvissa sekä alaselässä. Jälkimmäisiin vaivoihin toivon löytäväni apua lihashuoltotoimenpiteistä ja ensin mainittuun tänään Launeen polkupyörähuollosta. Peukut pystyyn, että vastaava korvake löytyy suoraan hyllystä!

HUHTIKUUN RAPORTIT:

Aika lyödä arvon lukijaa naamaan excelistä käärityllä henkisellä taulukkopatukalla. Huhtikuu oli pyöräilymäärien osalta varsin hyvä jo. Asetin tavoitteeksi kovemmat pyöräilylukemat kuin maaliskuussa ja tuo tavoite saavutettiin helposti. Loppukuusta asetin lisätavoitteeksi 500km/huhtikuussa mutta valitettavasti en aivan tavoittanut tuota itselleni maagista rajaa. Toukokuussa yritän rikkoa tuon 500 km rajan, jotta pääsisin lähemmäs tavoitekäyrää joka karkasi heikon helmikuun aikana kauas (kuten myöhemmin taulokosta näemme). Alla kuitenkin ensiksi tilanne huhtikuun jälkeen.

Tonni jäi täyttymättä, mutta kilsoja kertyi silti kivasti.

Huhtikuussa sain itsestäni pyöräilyvuoden menneistä kuukausista eniten: 489.28km. Ekaa neljännestä koko vuoden ajokilsoista ei vielä saatu rikottua, mutta kirjoittaessani tätä tekstiä tonni on jo mennyt rikki toukokuun kahden ensimmäisen lenkin aikana. Wuhuu! Go me! Saatan oikeasti pystyä ajamaan tuon 4000km tämän vuoden aikana, olkoonkin että annoin yhden kuukauden jo tasoitusta. Ajopäiviä huhtikuussa kertyi 20 (10 lepopäivää). Jotkut ajopäivistä ovat tosin hyvin lyhyitä kilsamääriltään, lähinnä paikalliseen baariin polkemista ja kotiopäin... ööh.. noh, polkemista sekin kait on ollut.

Huhtikuu yksinkertaisina lukuina. Kilsat, kokonaismäärä, pyörä, aika, nousu (m), keskisyke ja paino (kg) aamulla.

Monta hyvää reissua takana. Jotkut hieman rennompia kiitos lintubongailun ja valokuvausharrastuksen aktivoitumisen myötä. Fätillä ajetut pitkät lenkit ovat olleet pääasiassa hiekkatietä ja asfalttisiirymää, mutta toukokuun myötä toivon varsinaisen maastopyöräilyn lisääntyvän koska ei tuolla fätin geometrialla ihan parasta mahdollista herkkua omalle selälleen tarjoile maantiepyöräilyn saralla. 

Ajopiiras vs. ajokerrat pyörillä. Rollo on aloittanut keräämään ajokertoja kivasti.

Kevään myötä asfaltin ruoskinta black belteillä on lisääntynyt, mutta fätti on silti tilastollisesti vielä hyvässä karussa. Kiva nähdä itsekin miten tuo suhde kehittyy vuoden varrella. Kumpikin pyöräilymuoto on lähellä omaa rasvoittuvaa sydäntä ja fiilisten mukaan tulee valittua aika tasaisesti näiden kahden väliltä. "Jännittävää"!

Kilometrikilpailu™ polkupyörien välillä. Rollo vielä altavastaajana.

Ja nyt se tavoiteviivan ihmettely. Kankea alkuvuosi jätti toteutuneen käppyrän mutkittelemaan kuin vaivaiskoivun tunturinkupeessa mutta nyt tuo käyrä on alkanut nousemaan tasaisesti kuin verenpaine Sekiro: Shadows die twice -pelin pelaajalla. Tavoitetasoon on vielä pitkä matka mutta huhtikuun muutamat pitkät lenkit ovat avustaneet asiassa kummasti! Olen myös tietoisesti seurannut jäljellä olevien päivien kilometrimäärää ja pyrkinyt ajamaan joka kerta enemmän kuin sen. Tällä hetkellä tuo kyseinen matka on 12,20km per päivä loppuvuoden ajan. Ei paha tavoite, mutta pitää muistaa että loppuvuotenakin tulee paljon päiviä jolloin en pääse tai pysty pyöräilemään. On siis syytä ajella silloin tällöin 2-3 kertaa pidempiä lenkkejä kompensoimaan noita ns. lepopäiviä. Tavoite olisi todella helppo saavuttaa, jos oikeasti pystyisi joka päivä käydä ajamassa tuon surkean pienen lenkin. Mutta hyvänen aika. Sehän olisi surkean helppoa. Voisi melkein ottaa toisen lepokuukauden tähän väliin!

Luvut eivät ehkä erotu, mutta tässä vaiheessa vuotta pitäis mennä jo reilusti tonnin yläpuolella kilsamäärän osalta. Kuten hienot käppyrät osoittavat. Toteutuneissa kilsoissa on onenksi erektion merkkejä nähtävissä!

HUHTIKUUN SUMMA

Kaiken kaikkiaan huhtikuu oli hyvä pyöräilykuukausi. Kahden mielekkään harrastuksen yhdistäminen loi tavallaan uuden harrastuksen, jonka mielekkyys on omassa luokassaan. Uuden kameran hommaaminen bongailujen taltiointiin toi myös omat pippurit tuomaan lisämakua tähän iloiseen soppaan. Erinomainen suoritus, vaikka itse sanonkin!

Pari päivää toukokuuta on jo takana, ja sen myötä myös pari pyörälenkkiä vaikka kelit eivät ole pyöräilyä suoranaisesti suosineet. Paskoille keleille on kuitenkin onneksi omat varusteet, pitää vain jättää bongailuhommat sikseen ja tyytyä kampien pyörittelyyn. Alkuvuoden voivottelut on nyt unohdettava ja painettava se vettä valuva leuka rintaan ja suunnata vaikka vastatuuleen. Kunto alkaa olemaan jo sen verran hyvä, että ongelmia ei enää sen myötä ole ja toivottavasti toukokuussa tulee jo rikottua 70km raja lenkeillä :)

Loppuun vielä videoterveiset iloiselta 2.5. pyöräilyreissulta. Faaantastic.

Terkuin, Kampi-Kämpyrä

Maaliskuu kun taakse jäi, hiljaa mietin mielessäin

HIIIYAAAH!

Beverly Hillsin ninjaa tanakampi pyöräilyninja iskee taas yleisön henkiseen kaularankaan kuin hyllyväjousinen halpuritäpäri, Bikeman, reisiin: mursumaisella halauksella puristaa lukijaparan aivoista pihalle sekä älyn että kuonat. Takuuvarmaa ajanhukkaa palautemonologin muodossa luvassa seuraavilla riveillä, joten viemärisukeltajan varusteet päälle ja rohkeasti sukeltamaan mieleni muodostamaan viemäriverkostoon!

Lämpimien alkusanojen jälkeen haluaisin ottaa hetken aikaa ja muistella alkuvuoden pyöräilysaavutuksiani. Tammikuu, kuten aikasemmin julkaistu raportti kertoi, meni oikein hienosti pyöräilyn osalta. Ajoittaiset kovat pakkaset eivät pyöräilyä haittanneet, vaan silmämunia jäätymisellä kosiskelleet säät pitivät menon pirteänä ja posket hekumallisen punakkana. Ei paremmasta väliä. Mutta sitten ilmestyi pilviä horisonttiin. Gregorius XIII korjaaman kalenterin mukaisesti karkaamaton helmikuu toi mukanaan pelkkää paskaa säärintaman osalta. 28 päivää tuota mutasohjovesisadesontaa vielä jaksoi katsella, mutta 29. päivä olisi voinut olla potentiaalinen piikki itsemurhatilastoissa. Eipä siitä sen enempää kuin että ei näkynyt meikäläistä kuluttamassa fillarin liikkuvia osia kyseisen kuun aikana. Ai että. Mieluummin olisin elänyt elokuvan "28 päivää myöhemmin"...

Noh... siirrytäänpä tämänkertaisen agendan pääasiaan eli maaliskuuhun. Tuo iloinen kuukausi jolloin kiima-ajan innoittamien oravien kynsien rapina kuusenrungoilla rytmittyy kotimaahamme palaavien joutsenten suloisilla mutta, ah, niin keväisillä raakunnoilla. Kaunis Luontomme herää, kun sen henkitorvea rautaisella otteella puristanut herra Talvi havahtuu siihen faktaan, että pitkäaikainen puristaminen on aiheuttanut rannekanavaan pahalaatuisen oireyhtymän jonka seurauksena sormista on katoamassa puristusvoiman myötä tunto ja elo. Helpottuneena Luonto vetää kevään ensimmäisen pitkän hengenvedon ja kuin karhu konsanaan, puskee pihalle pihkatappinsa aineenvaihdunnan piristymisen myötä... ja jatkaa meidän kurittamista kevääseen ikonisesti liittyvillä märkääkin märemmillä keleillä. Voi helvetti. Onko keväässä mitään hyvää pyöräilijän kannalta? Äkkiseltään voisin sanoa, että ei ole.

Maaliskuun kuvasaldoa. Ryönäpyörä ekan Ämmälän-reissun päätteeksi.

Kävinkö silti pyöräilemässä? Voin sanoa, että kävin mutta en paljon. Pyöräilykertojeni ynnääminen onnistuu sormien peruskattauksella helposti. Vasen käsi ylös, nostetaanpa sormia: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Oikea käsi ylös, nostetaanpa sormia: kuusi, seitsemän ja viimeisenä pystyyn, kuin ollakaan, keskisormi. Kahdeksan. Hah! Haistappa vetinen kevät sen sormen myötä piiiiiiiiiiiiiiiiiitkä paska.

Noh, kyllähän sen kaikki kuitenkin tietävät... keliin viittaavat valitukset ovat käytännössä tekosyitä, sillä keliin kuin keliin löytyy varusteet. Itsellänikin on laadukkaat kosteille keleille suunnatut vaatteet ja kengät, joskin joinain maaliskuisina pyöräilykertoina märkäpuku olisi toimittanut toimivamman varustuksen virkaa. Vettä, kuraa, hiekkaa, sohjoa ja paskaa nimittäin riitti lähes joka kerralle. Ongelmana tuntuukin olevan motivoida itsensä tien päälle, mutta onneks pyöräilyvuosihaasteen kilometritaakka alkoi vaikuttamaan sen verran pelottavalta, että sain itsestäni irti enemmän kuin helmikuun pehmeinä päivinä.

Tuttu näky maaliskuulta. Paskaista vettä, sohjoa ja kosteaa metallia.

Vaikka maaliskuu kelien puolesta oli edelleen mielestäni vastenmielinen, mahtui mukaan myös niitä päiviä jolloin pyöräily oli siedettävää tai, uskaliamman mitta-asteikon mukaan, jopa mukavaa.

Alkukuusta (9.3.) taidettiin nähdä maaliskuun upein päivä. Pientä pakkasta, auringonpaistetta ja jostain täysin poikkeuksellisesta syystä Ukko ylijumalan ilmavaivat olivat lakanneet tuoksi päiväksi, emmekä joutuneet nauttimaan silmäluomet ympäri kääntävistä tuulista. Osuipa yhteen kaikki kuun ja tähtitaivaan liikkeetkin, koska ystäväni Jini (nimi muutettu), laittoi viestiä ja ilmoitti edessä olevan pyöräilyreissu. Olin hieman epäröivällä tuulella asian suhteen, mutta rouvani patisti minut pankolta piereskelemästä pihalle ja sporttaaamaan kaverin kanssa. Hyvä niin, koska pyöräreissumme oli varsin mukava. Toki reitit olivat lumen peitossa, tiet osittain jäässä ja muuten sulat kohdat ruskean veden ja sohjon peitossa, mutta ainakin aurinko paistoi ja seurassa kelpasi jauhaa paskaa. Osittain kirjaimellisesti, koska läskipyöräni heitti suuhuni sitä itseään tien pientareilta laiskasti vesien mukana valuvista kakkanoroista. Hylleba, hylleba, nam, nam. 

Kaikki ei kuitenkaan ollut pelkkää kuraa, koska poikkesimme reissullamme Linnaistensuolle. 

Linnaistensuolla kelpasi mankeloida.

Allekirjoittaneella oli isoja ongelmia suon läpi kulkevan jääpolun kanssa. Rengaspaineet olivat liian kovat ja pyörä poukkoili kuin pahimmassa kivikossa, kimmoten aina n. 40 cm syvään lumihankeen kapean jääkaistaleen sivuilla. Pyörähtipä tosin kaverinikin pari kertaa polun sivuun, joskin hänellä homma tuntui sujuvan paremmin kaiken kaikkiaan.

Kaveri äkkipysähdyksen hetkellä.

Muutoin kokemus oli erittäin hauska, ja päästyämme suon halki metsäpätkälle sai painella taas kammet kaarella. Metsäpolku oli tasaiseksi tamppaantunut ja huomattavasti leveämpi kuin suolla ollut polku, joten ajaminen oli huomattavasti leppoisampaa. Ainoa ongelma oli se, että polun toisessa päässä odotti lisää kurapyöräilyä...

Vähän fiiliskuvaa. Taustalla korppi(?) joiden iloista(?) mekastusta suolla sai kuulla runsaasti.

Maaliskuun alkupuolen reissuista tämä edellä esitelty oli huomattavasti miellyttävin. Tämän jälkeen elin taas pienoista hiljaiseloa pyöräilyrintamalla, parempia kelejä odotellessa. Jossain vaiheessa heräsin kuitenkin siihen tosiasiaan, että jos vain odottelen kelien parenemista, huomaan viettäväni joulua ja miettiväni viimeisen 3000 kilometrin pyöräilyä joka odottaa joulun ja uudenvuoden aaton välillä. Niinpä päätin ryhtyä dramaattisiin, jopa ennenkuulumattomiin, toimiin: ostin maastopyörääni takalokarin.

Valikoin lokasuojamarkkinoilta helpoimmalla kiinnitystekniikalla olevan halvan muovilärpäkkeen. Ponnekas nimi "Ass Savers" sai sisäisen lapseni hymyhuulet liikkeelle, ja veinpä ajatusleikin hieman pidemmälle, kun huomasin kyseisen läpyskän alkuperämaan olevan rakas länsinaapurimme. Onko tämän tuotteen alkuperäinen käyttötarkoitus kenties ollut polkupyörämaailman ulkopuolelta?? *tirsk* Nooh, ruotsalaisvitsi... Nimi lupasi kuitenkin mielestäni niin paljon, että uskalsin nostaa odotukseni hyvinkin korkealle.

Uljas Perseen Pelastaja (vapaa suomennos) työnsuorituspaikalla. Majava olisi kateellinen tästä melahännästä.

Lokasuoja oli todella helppo kiinnittää ja eipä aikaakaan, kun kiisin sohjo renkaista ja sylki suunpielistä loiskuen kohti tuttuja Ämmälä-Pippo -akselin hiekkateitä. Hullun kiilto silmissä olin varma, että nyt selvitään kuivin sulkijoin reissusta, mutta kylmän nesteen pikkuhiljaa hivuttautuessa pakaralihasteni piilottamalle lähtölogistiikka-alueelle tajusin takalokasuojalle asettamieni odotusten olleen liian korkeita. Onneksi housuni olivat sitä mallia, mikä esti veden imeytymästä "järjestelmän" sisälle pakaroiden hyllyessä väkevästi vasten italialaista nahkajakkaraa. Mikä pettymys, siis lokasuojan riittämättömyys takaroiskesuojana.

Takalokari oli varmaan päältä likaisempi kuin alta. Istuimen välilihaparkissa havaittavissa kosteutta ja hiekkaa. Ugh.

Noh, kuran roiskuminen oli vain hyväksyttävä, koska en ollut valmis panostamaan enempää riistokapitalistien tarjoamiin lokasuojavaihtoehtoihin. Parempaa oli tarjolla, mutta pappastandardin mukaiset kurasuojat eivät kaltaistani nuort... ööh, nuorehkoa hurjapä... tuota... hurjan isoa peruspyöräilijää kiinnostaneet. Pitäähän sen pyörän näyttää hyvältä!

Ja miksi, saatat kysyä? Koska tässä vaiheessa maaliskuuta pyörästäni tuli diivamaisia elkeitä osoittanut elokuvatähti! Eräällä varsin märällä "maasto"lenkillä mieleeni juolahti idea oman keväisen pyörälyhytelokuvan tekemisestä. Ja koska en juurikaan asioita suunnittele tai mieti, niin päätin toteuttaa kyseisen idean heti. Samalla lenkillä. Ryhdyin tuumasta toimeen luottaen mielikuvitukseni käsikirjoittamaan haamukässäriin ja visuaalisen ilmeen uskoin hioutuvan timanttiseksi kuin itsestään. Olenhan kuvittaja ammatiltani. Hyvänen aika. Kaksi tuntia myöhemmin olin ajellut ympäri itäistä ja eteläistä Lahtea ja kuvannut hyvän määrän videomateriaalia. Joskin editointivaiheessa osoittautui, että kuvaussuunnitelmasta olisi ehkä voinut olla hyötyä. Oli miten oli, minulla oli varsin hauskaa raakamateriaalia kuvatessa, ja seuraavana iltapäivänä editoinnin jälkeen oli ensimmäinen pyöräilyaiheinen lyhytelokuvani (Youtube-linkki) valmis:

Koko lyhärin tekeminen oli varsin mielekäs ja innostava kokemus, ja nyt vakaana aikomuksenani on tehdä jatkoa tällä pätkälle kunhan kevät pääsee vielä pidemmälle. Fender Offender palaa vielä! Toivottavasti mukavemmissa merkeissä kelien puolesta...

Maaliskuun loppupuolella kevään kuumotus alkoi lisääntymään, ja työmatkallani havaitsin maanteiden kuivuneen pölyävälle tasolle. Ja otinpa bingokirjaani havainnon yhden takuuvarmoista kevään merkeistä: maantiepyöräilijän. Tämä tarkoitti mielestäni vain yhtä asiaa: oli aika kaivaa elukka tallista ja siirtyä 1 barista 8 bariin! Ei siis lähikuppilastani, Laune Baarista, keskustaan kuppilakierrokselle, vaan läskipyörästä maantienielijään. Rollo (maantiepyöräni lempinimi) oli talvehtinut vajassamme erinomaisesti. Pienen tarkastuksen jälkeen ainoa merkittävä toimenpide oli ilman pumppaaminen hieman lorton puolelle lysähtäneihin renkaisiin.

Kohti punaista mennään. Jaksaa ja jaksaa ja jaksaa. Kohta tien päälle.

Maaliskuun 26. päivä se sitten tapahtui. Kevään ensimmäinen maantiepöyrälenkki. Käänsin pyörän keulan kohti Mäntsälää ja polkaisin Rolloon vauhtia. Mikä fiilis. Olematon vierintävastus ja välityksiä vaikka valonnopeuteen. Tai siltä se ainakin tuntui. Tosiasiassa nykykunnossa on varmaan hyvin vaikea päästä edes yli 60 km/h nopeuksiin. Siispä lyllersin pyöräni kanssa tielle 140 ja päästyäni ulos taajama-alueelta sain nautiskella maantiepyöräilyn ylevyydestä, yksinäisyyden riemusta, vauhdin tunteesta, renkaista kimmahtelevista hiekan jyvistä, hengitystä kurittavasta asfalttipölystä, hampaiden välissä rahisevasta hiekasta... ja paikka paikoin naamalle roiskuavasta... sulamisvedestä. Mitä helvettiä taas!? 

Maantiepyörälenkillä sai kaiken muun ohella nauttia myös kevään lämmöstä.

Kaiken kaikkiaan eka maantielenkki meni kuitenkin hienosti. 54 kilsan matkalla jalat toimivat hyvin, kunto kesti ja pumppu ei pettänyt. Edes näkökyky ei käynyt hämärän rajamailla. Pienenä miinuksen voidaan nostaa esille se, että seuraavana aamuna yskin pihalle jotain mikä näytti maantiepölyssä pyöritellyltä sammakonkudulta. Kammottavaa. Ehkä pieni teiden kosteus olisikin ollut hyväksi... ah, ironian ikävästi selkään pistävä puukkoko se siellä lapaluiden välistä sojottaa? 

Tauon paikka 40 kilometrin paalulla.

MAALISKUUN YHTEENVETO

Maaliskuu ei jää historiaan kovimpana pyöräilykuukautenani mutta ei myöskään yhtä häpeällisenä kuin helmikuu. Kesää kohti on kuitenkin syytä nostaa pyöräilymääriä, ja olevan aivan varma että niin tulen myös tekemään. Vaimon iltavuororytmin myötä joutoaikaa on sen verran omien työpäivien jälkeen, että mitäpä muutakaan sitä aikuinen mies tekisi kuin menisi metsään ja maanteille leikkimään.

Maaliskuun kokonaisnäkymä.

Vähän reilulla 186 kilometrin kuukausisaldolla ei voi paljon henkseleitä paukutella mutta ekan maantielenkin jälkeen voi melko turvallisesti todeta, että maantielenkeillä tuo jäljellä oleva kilsamäärä on yhtä helppo syödä pois kuin naaman eteen tarjoiltu tuore ja tulinen rullakebab.

Vuoden kokonaistilasto. Aijaijai...

Maaliskuun pyöräilyillä sain pidettyä jäljellä olevan päiväsaldon alle 13 kilometrissä. Seuraavana haasteena on kaataa laiskottelupäivien lisääntymisvauhti tökkäämällä jotain tangontynkää niiden eturenkaan pinnojen väliin. Lisääntyvä auringonpaiste ja kuivuvat metsänpohjat lupailevat kuitenkin kuivia kilsoja, joten odotan Kova Pyöräilyvuosi -haasteen ottavan positiivisen suunnan lähiaikoina. 

Lähestyvä kesä, jonka ongenkoukkuun suupieleni jäi kiinni, nykii vavasta rivakasti ja nostaa ajoittain pääni pintaan kevään sohjosta. Noina selvinä hetkinä hymyilen kirkkain silmin, sillä näen ne kaikki iloiset kilometririkkaat seikkailut mitä kesämetsillä ja teillä on tarjota... kunnes vajoan taas kevään törkyyn.

Suunnitelmat pyöräilyreissuista on ainakin kovat mutta niin ne ovat toisaalta olleet ennenkin... nähtäväksi jää mikä toteutuu ja mikä ei.

Ei muuta kuin silmämunat kohti horisonttia ja rintakarvat esiin kesää odotellessa!

Terkuin, Sontakampiainen