Maaliskuu kun taakse jäi, hiljaa mietin mielessäin

HIIIYAAAH!

Beverly Hillsin ninjaa tanakampi pyöräilyninja iskee taas yleisön henkiseen kaularankaan kuin hyllyväjousinen halpuritäpäri, Bikeman, reisiin: mursumaisella halauksella puristaa lukijaparan aivoista pihalle sekä älyn että kuonat. Takuuvarmaa ajanhukkaa palautemonologin muodossa luvassa seuraavilla riveillä, joten viemärisukeltajan varusteet päälle ja rohkeasti sukeltamaan mieleni muodostamaan viemäriverkostoon!

Lämpimien alkusanojen jälkeen haluaisin ottaa hetken aikaa ja muistella alkuvuoden pyöräilysaavutuksiani. Tammikuu, kuten aikasemmin julkaistu raportti kertoi, meni oikein hienosti pyöräilyn osalta. Ajoittaiset kovat pakkaset eivät pyöräilyä haittanneet, vaan silmämunia jäätymisellä kosiskelleet säät pitivät menon pirteänä ja posket hekumallisen punakkana. Ei paremmasta väliä. Mutta sitten ilmestyi pilviä horisonttiin. Gregorius XIII korjaaman kalenterin mukaisesti karkaamaton helmikuu toi mukanaan pelkkää paskaa säärintaman osalta. 28 päivää tuota mutasohjovesisadesontaa vielä jaksoi katsella, mutta 29. päivä olisi voinut olla potentiaalinen piikki itsemurhatilastoissa. Eipä siitä sen enempää kuin että ei näkynyt meikäläistä kuluttamassa fillarin liikkuvia osia kyseisen kuun aikana. Ai että. Mieluummin olisin elänyt elokuvan "28 päivää myöhemmin"...

Noh... siirrytäänpä tämänkertaisen agendan pääasiaan eli maaliskuuhun. Tuo iloinen kuukausi jolloin kiima-ajan innoittamien oravien kynsien rapina kuusenrungoilla rytmittyy kotimaahamme palaavien joutsenten suloisilla mutta, ah, niin keväisillä raakunnoilla. Kaunis Luontomme herää, kun sen henkitorvea rautaisella otteella puristanut herra Talvi havahtuu siihen faktaan, että pitkäaikainen puristaminen on aiheuttanut rannekanavaan pahalaatuisen oireyhtymän jonka seurauksena sormista on katoamassa puristusvoiman myötä tunto ja elo. Helpottuneena Luonto vetää kevään ensimmäisen pitkän hengenvedon ja kuin karhu konsanaan, puskee pihalle pihkatappinsa aineenvaihdunnan piristymisen myötä... ja jatkaa meidän kurittamista kevääseen ikonisesti liittyvillä märkääkin märemmillä keleillä. Voi helvetti. Onko keväässä mitään hyvää pyöräilijän kannalta? Äkkiseltään voisin sanoa, että ei ole.

Maaliskuun kuvasaldoa. Ryönäpyörä ekan Ämmälän-reissun päätteeksi.

Kävinkö silti pyöräilemässä? Voin sanoa, että kävin mutta en paljon. Pyöräilykertojeni ynnääminen onnistuu sormien peruskattauksella helposti. Vasen käsi ylös, nostetaanpa sormia: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Oikea käsi ylös, nostetaanpa sormia: kuusi, seitsemän ja viimeisenä pystyyn, kuin ollakaan, keskisormi. Kahdeksan. Hah! Haistappa vetinen kevät sen sormen myötä piiiiiiiiiiiiiiiiiitkä paska.

Noh, kyllähän sen kaikki kuitenkin tietävät... keliin viittaavat valitukset ovat käytännössä tekosyitä, sillä keliin kuin keliin löytyy varusteet. Itsellänikin on laadukkaat kosteille keleille suunnatut vaatteet ja kengät, joskin joinain maaliskuisina pyöräilykertoina märkäpuku olisi toimittanut toimivamman varustuksen virkaa. Vettä, kuraa, hiekkaa, sohjoa ja paskaa nimittäin riitti lähes joka kerralle. Ongelmana tuntuukin olevan motivoida itsensä tien päälle, mutta onneks pyöräilyvuosihaasteen kilometritaakka alkoi vaikuttamaan sen verran pelottavalta, että sain itsestäni irti enemmän kuin helmikuun pehmeinä päivinä.

Tuttu näky maaliskuulta. Paskaista vettä, sohjoa ja kosteaa metallia.

Vaikka maaliskuu kelien puolesta oli edelleen mielestäni vastenmielinen, mahtui mukaan myös niitä päiviä jolloin pyöräily oli siedettävää tai, uskaliamman mitta-asteikon mukaan, jopa mukavaa.

Alkukuusta (9.3.) taidettiin nähdä maaliskuun upein päivä. Pientä pakkasta, auringonpaistetta ja jostain täysin poikkeuksellisesta syystä Ukko ylijumalan ilmavaivat olivat lakanneet tuoksi päiväksi, emmekä joutuneet nauttimaan silmäluomet ympäri kääntävistä tuulista. Osuipa yhteen kaikki kuun ja tähtitaivaan liikkeetkin, koska ystäväni Jini (nimi muutettu), laittoi viestiä ja ilmoitti edessä olevan pyöräilyreissu. Olin hieman epäröivällä tuulella asian suhteen, mutta rouvani patisti minut pankolta piereskelemästä pihalle ja sporttaaamaan kaverin kanssa. Hyvä niin, koska pyöräreissumme oli varsin mukava. Toki reitit olivat lumen peitossa, tiet osittain jäässä ja muuten sulat kohdat ruskean veden ja sohjon peitossa, mutta ainakin aurinko paistoi ja seurassa kelpasi jauhaa paskaa. Osittain kirjaimellisesti, koska läskipyöräni heitti suuhuni sitä itseään tien pientareilta laiskasti vesien mukana valuvista kakkanoroista. Hylleba, hylleba, nam, nam. 

Kaikki ei kuitenkaan ollut pelkkää kuraa, koska poikkesimme reissullamme Linnaistensuolle. 

Linnaistensuolla kelpasi mankeloida.

Allekirjoittaneella oli isoja ongelmia suon läpi kulkevan jääpolun kanssa. Rengaspaineet olivat liian kovat ja pyörä poukkoili kuin pahimmassa kivikossa, kimmoten aina n. 40 cm syvään lumihankeen kapean jääkaistaleen sivuilla. Pyörähtipä tosin kaverinikin pari kertaa polun sivuun, joskin hänellä homma tuntui sujuvan paremmin kaiken kaikkiaan.

Kaveri äkkipysähdyksen hetkellä.

Muutoin kokemus oli erittäin hauska, ja päästyämme suon halki metsäpätkälle sai painella taas kammet kaarella. Metsäpolku oli tasaiseksi tamppaantunut ja huomattavasti leveämpi kuin suolla ollut polku, joten ajaminen oli huomattavasti leppoisampaa. Ainoa ongelma oli se, että polun toisessa päässä odotti lisää kurapyöräilyä...

Vähän fiiliskuvaa. Taustalla korppi(?) joiden iloista(?) mekastusta suolla sai kuulla runsaasti.

Maaliskuun alkupuolen reissuista tämä edellä esitelty oli huomattavasti miellyttävin. Tämän jälkeen elin taas pienoista hiljaiseloa pyöräilyrintamalla, parempia kelejä odotellessa. Jossain vaiheessa heräsin kuitenkin siihen tosiasiaan, että jos vain odottelen kelien parenemista, huomaan viettäväni joulua ja miettiväni viimeisen 3000 kilometrin pyöräilyä joka odottaa joulun ja uudenvuoden aaton välillä. Niinpä päätin ryhtyä dramaattisiin, jopa ennenkuulumattomiin, toimiin: ostin maastopyörääni takalokarin.

Valikoin lokasuojamarkkinoilta helpoimmalla kiinnitystekniikalla olevan halvan muovilärpäkkeen. Ponnekas nimi "Ass Savers" sai sisäisen lapseni hymyhuulet liikkeelle, ja veinpä ajatusleikin hieman pidemmälle, kun huomasin kyseisen läpyskän alkuperämaan olevan rakas länsinaapurimme. Onko tämän tuotteen alkuperäinen käyttötarkoitus kenties ollut polkupyörämaailman ulkopuolelta?? *tirsk* Nooh, ruotsalaisvitsi... Nimi lupasi kuitenkin mielestäni niin paljon, että uskalsin nostaa odotukseni hyvinkin korkealle.

Uljas Perseen Pelastaja (vapaa suomennos) työnsuorituspaikalla. Majava olisi kateellinen tästä melahännästä.

Lokasuoja oli todella helppo kiinnittää ja eipä aikaakaan, kun kiisin sohjo renkaista ja sylki suunpielistä loiskuen kohti tuttuja Ämmälä-Pippo -akselin hiekkateitä. Hullun kiilto silmissä olin varma, että nyt selvitään kuivin sulkijoin reissusta, mutta kylmän nesteen pikkuhiljaa hivuttautuessa pakaralihasteni piilottamalle lähtölogistiikka-alueelle tajusin takalokasuojalle asettamieni odotusten olleen liian korkeita. Onneksi housuni olivat sitä mallia, mikä esti veden imeytymästä "järjestelmän" sisälle pakaroiden hyllyessä väkevästi vasten italialaista nahkajakkaraa. Mikä pettymys, siis lokasuojan riittämättömyys takaroiskesuojana.

Takalokari oli varmaan päältä likaisempi kuin alta. Istuimen välilihaparkissa havaittavissa kosteutta ja hiekkaa. Ugh.

Noh, kuran roiskuminen oli vain hyväksyttävä, koska en ollut valmis panostamaan enempää riistokapitalistien tarjoamiin lokasuojavaihtoehtoihin. Parempaa oli tarjolla, mutta pappastandardin mukaiset kurasuojat eivät kaltaistani nuort... ööh, nuorehkoa hurjapä... tuota... hurjan isoa peruspyöräilijää kiinnostaneet. Pitäähän sen pyörän näyttää hyvältä!

Ja miksi, saatat kysyä? Koska tässä vaiheessa maaliskuuta pyörästäni tuli diivamaisia elkeitä osoittanut elokuvatähti! Eräällä varsin märällä "maasto"lenkillä mieleeni juolahti idea oman keväisen pyörälyhytelokuvan tekemisestä. Ja koska en juurikaan asioita suunnittele tai mieti, niin päätin toteuttaa kyseisen idean heti. Samalla lenkillä. Ryhdyin tuumasta toimeen luottaen mielikuvitukseni käsikirjoittamaan haamukässäriin ja visuaalisen ilmeen uskoin hioutuvan timanttiseksi kuin itsestään. Olenhan kuvittaja ammatiltani. Hyvänen aika. Kaksi tuntia myöhemmin olin ajellut ympäri itäistä ja eteläistä Lahtea ja kuvannut hyvän määrän videomateriaalia. Joskin editointivaiheessa osoittautui, että kuvaussuunnitelmasta olisi ehkä voinut olla hyötyä. Oli miten oli, minulla oli varsin hauskaa raakamateriaalia kuvatessa, ja seuraavana iltapäivänä editoinnin jälkeen oli ensimmäinen pyöräilyaiheinen lyhytelokuvani (Youtube-linkki) valmis:

Koko lyhärin tekeminen oli varsin mielekäs ja innostava kokemus, ja nyt vakaana aikomuksenani on tehdä jatkoa tällä pätkälle kunhan kevät pääsee vielä pidemmälle. Fender Offender palaa vielä! Toivottavasti mukavemmissa merkeissä kelien puolesta...

Maaliskuun loppupuolella kevään kuumotus alkoi lisääntymään, ja työmatkallani havaitsin maanteiden kuivuneen pölyävälle tasolle. Ja otinpa bingokirjaani havainnon yhden takuuvarmoista kevään merkeistä: maantiepyöräilijän. Tämä tarkoitti mielestäni vain yhtä asiaa: oli aika kaivaa elukka tallista ja siirtyä 1 barista 8 bariin! Ei siis lähikuppilastani, Laune Baarista, keskustaan kuppilakierrokselle, vaan läskipyörästä maantienielijään. Rollo (maantiepyöräni lempinimi) oli talvehtinut vajassamme erinomaisesti. Pienen tarkastuksen jälkeen ainoa merkittävä toimenpide oli ilman pumppaaminen hieman lorton puolelle lysähtäneihin renkaisiin.

Kohti punaista mennään. Jaksaa ja jaksaa ja jaksaa. Kohta tien päälle.

Maaliskuun 26. päivä se sitten tapahtui. Kevään ensimmäinen maantiepöyrälenkki. Käänsin pyörän keulan kohti Mäntsälää ja polkaisin Rolloon vauhtia. Mikä fiilis. Olematon vierintävastus ja välityksiä vaikka valonnopeuteen. Tai siltä se ainakin tuntui. Tosiasiassa nykykunnossa on varmaan hyvin vaikea päästä edes yli 60 km/h nopeuksiin. Siispä lyllersin pyöräni kanssa tielle 140 ja päästyäni ulos taajama-alueelta sain nautiskella maantiepyöräilyn ylevyydestä, yksinäisyyden riemusta, vauhdin tunteesta, renkaista kimmahtelevista hiekan jyvistä, hengitystä kurittavasta asfalttipölystä, hampaiden välissä rahisevasta hiekasta... ja paikka paikoin naamalle roiskuavasta... sulamisvedestä. Mitä helvettiä taas!? 

Maantiepyörälenkillä sai kaiken muun ohella nauttia myös kevään lämmöstä.

Kaiken kaikkiaan eka maantielenkki meni kuitenkin hienosti. 54 kilsan matkalla jalat toimivat hyvin, kunto kesti ja pumppu ei pettänyt. Edes näkökyky ei käynyt hämärän rajamailla. Pienenä miinuksen voidaan nostaa esille se, että seuraavana aamuna yskin pihalle jotain mikä näytti maantiepölyssä pyöritellyltä sammakonkudulta. Kammottavaa. Ehkä pieni teiden kosteus olisikin ollut hyväksi... ah, ironian ikävästi selkään pistävä puukkoko se siellä lapaluiden välistä sojottaa? 

Tauon paikka 40 kilometrin paalulla.

MAALISKUUN YHTEENVETO

Maaliskuu ei jää historiaan kovimpana pyöräilykuukautenani mutta ei myöskään yhtä häpeällisenä kuin helmikuu. Kesää kohti on kuitenkin syytä nostaa pyöräilymääriä, ja olevan aivan varma että niin tulen myös tekemään. Vaimon iltavuororytmin myötä joutoaikaa on sen verran omien työpäivien jälkeen, että mitäpä muutakaan sitä aikuinen mies tekisi kuin menisi metsään ja maanteille leikkimään.

Maaliskuun kokonaisnäkymä.

Vähän reilulla 186 kilometrin kuukausisaldolla ei voi paljon henkseleitä paukutella mutta ekan maantielenkin jälkeen voi melko turvallisesti todeta, että maantielenkeillä tuo jäljellä oleva kilsamäärä on yhtä helppo syödä pois kuin naaman eteen tarjoiltu tuore ja tulinen rullakebab.

Vuoden kokonaistilasto. Aijaijai...

Maaliskuun pyöräilyillä sain pidettyä jäljellä olevan päiväsaldon alle 13 kilometrissä. Seuraavana haasteena on kaataa laiskottelupäivien lisääntymisvauhti tökkäämällä jotain tangontynkää niiden eturenkaan pinnojen väliin. Lisääntyvä auringonpaiste ja kuivuvat metsänpohjat lupailevat kuitenkin kuivia kilsoja, joten odotan Kova Pyöräilyvuosi -haasteen ottavan positiivisen suunnan lähiaikoina. 

Lähestyvä kesä, jonka ongenkoukkuun suupieleni jäi kiinni, nykii vavasta rivakasti ja nostaa ajoittain pääni pintaan kevään sohjosta. Noina selvinä hetkinä hymyilen kirkkain silmin, sillä näen ne kaikki iloiset kilometririkkaat seikkailut mitä kesämetsillä ja teillä on tarjota... kunnes vajoan taas kevään törkyyn.

Suunnitelmat pyöräilyreissuista on ainakin kovat mutta niin ne ovat toisaalta olleet ennenkin... nähtäväksi jää mikä toteutuu ja mikä ei.

Ei muuta kuin silmämunat kohti horisonttia ja rintakarvat esiin kesää odotellessa!

Terkuin, Sontakampiainen