Rakkaat lukijat, on se satunnaisesti valittu aika ajokaudesta, kun on aika ynnäillä - laskea yhteen siis - taakse jääneitä kilometrejä. Sillä, ovatko ne olleet iloisia, surullisia, hikisiä, verisiä tai ties minkä eritteiden täyttämiä, ei ole mitään merkitystä, koska puhtaalla logiikalla ajateltuna kilometrin matka verta yskien ylämäkeen on täysin sama matka kuin hymy huulilla alamäkeen kärpäsiä suuhun napsien taitettu kilometri. Kummassakin tapauksessa kilometrin matkalla on kuitenkin ollut perin merkittävä ero ajajan kannalta. Toki väitän nauttivani kummastakin matkasta, mutta voin myös tuumailla että nainen kulahtaneissa, päällä roikkuvissa beigen sävyisissä alusvaatteissa on yhtä kiehtova näky kuin kiusoittelevaan pitsisiin "kuumiin pöksyihin" verhottu yksilö. Huh, nyt harhaudutaan jo alkumetreillä pois metsäpolulta. Suunnataanpas se eturengas taas kohti oikeita ajolinjoja, ja palataan puhumaan paljon mielenkiintoisemmista kilometreistä.
Elikkäs, ajokauttahan on nyt sitten takana tuollainen kevyt kuukausi. No hyvä on. Myönnetään, myönnetään, ei tämä ollutkaan niin satunnainen hetki katsoa kyynel silmäkulmassa nostalgian nälkäisesti taakse jäänyttä ajokautta, vaan suhteellisen tarkasti määritelty välietappi tällä matkalla jota ajattelin lyhyesti kutsua: "Season of the Adamant Will of Steel, Time of the Brothers of Metal, Crank destroying year of the Ancient Dragon Riders of the Hall of Valhalla's Lord of Odin (give us your sign), 2013" ja sitten tarkempi versio kuuluu: "Ajokausi 2013". Kumpaan sitten haluattekaan viitata moninaisissa keskusteluissanne - koska uskon vakaasti että pyörällä ajamiseni on mitä mielenkiintoisin keskustelunavaus täysin tuntemattomienkin kanssa - niin ainakin olen antanut teille vaihtoehdon.
Uskollisesta ja hien kyllästämästä pyöräilykumppanistani (en puhu vaippahousuistani, vaikka tiedän että pikkutuhmina niin haluaisittekin) HTC Desire HD -puhelimestani kaivettu data taakse jääneistä kilometreistä muodostaa seuraavanlaisen yhteenlaskun: 7 + 26 + 29 + 25 + 7 + 7 + 3 + 3 + 5 + 12 + 4 + 20 + 3 + 6 + 5 + 16 + 5 + 8 + 8 + 42 = ?
Nyt menee lukion lyhyen matematiikan suorittaneella seniorikansalaisella sormi suuhun, ja pitää käynnistää klassinen calc.exe *klik* *klik* *napunapunapu* Hmm.. syötetäänpäs hieman lukuja tähän koodaajien ihmeluomuksen, ja luotetaan siihen, että se suoriutuu näinkin haastavasta laskutoimituksesta.
Syötettyäni luvut värisevin sormin, rohkaisin mieleni ja painoin kahdesta vaakaviivasta muodostettua universaalisti tunnustettua "yhtä kuin" -merkkiä. *KLIK!* Hiiren klikkaus jäi kaikumaan mieleeni, kun liikutuksesta kostein silmin katselin kaunista kolminumeroista lukua rasvaisten sormenjälkien likaamien silmälasieni läpi. Kaksisataaneljäkymmentäyksi kilometriä. Äidinkielen tunneista mieleeni muistuu sääntö joka sallii moisten lukuhirviöiden lyhentämisen numeraaleiksi, joten ammutaanpa täyslaidallinen lukuja verkkokalvoillenne; 241 kilometriä, ja vieläkin lyhyemmin: 241 km:ä. Annan itselleni luvan hymyillä flegmaattisesti, mutta sitten mieleeni hiipii hiljainen kauhu. Suomen pyöräilykausi on lyhyt kuin kärpäsen elämä. Lupasin itselleni, ja tietenkin myös lukijoilleni ajavani 5000 km tuona edellä mainittuna ajanjaksona. Olkoonkin että pyöräilykautta ei vielä ole tunnustettu aikaa mittaavaksi määreeksi, mutta minulle se on ihan oma venyvä aikaa mittaava käsite. Jotta saisitte tästä urakasta paremman käsityksen ilman omien aivojenne rasittamista, niin kaiken kaikkiaan ajettavaa on siis vielä 4759 kilometriä. Jokunen kerta edes takaisin Suomen niemiä, niin hommahan on paketissa. Ei tunnu pahalta, eikä edes mahdottomalta.
Tavoite on asetettu, ja jotta saavuttaisin sen niin pyörälenkkien pituuksien on muututtava dramaattisesti. Enää ei riitä se, että käy hakemassa paikallisesta kaupasta keissin lonkeroa, ja pussin irtokarkkeja - No mitä? Kevyessä kenttäkännissä on kiva syödä karkkia.. eipäs paheksuta siellä kulmat kurtussa! - vaan on otettava itseään mahamakkaroista kiinni ja suunnattava poluille ja hiekkateille. 30 km per lenkki, niin tuo tuhansien kilometrien matka alkaa lyhentymään riittävällä tahdilla.
Ajokauden ollessa perimmäiseltä olemukseltaan kuluvan vuoden mittainen ajanjakso, on minulla siis vielä tehokasta pyöräilyaikaa noin kahdeksan ja puoli kuukautta jäljellä. Tavoitteen saavuttamisen määrittävin hetki on lienee kesäloma, jolloin on mahdollista pyöräillä enemmän kuin muulloin. Se, että kestääkö takapuoli tätä kaikkea, en osaa edes kuvitella. Enkä vähiten sen takia, että se on tämän aamuisen lenkin jälkeen jäässä peräsuolta myöten, ja sitä myöten tunnoton. Hymyssä suin voin siis todeta, että 41 km:n lenkki tällä perseellä onnistuu edelleen (siis sen jäädyttyä tunnottomaksi)! En malta odottaa kesän 100+ lenkkejä, joista ensimmäisen olen jo suunnitellut, ja josta lupaan kirjoittaa enemmän ensi kerralla. Nyt kiukaalle istumaan, koska mikään ei sulata jäistä paria pakaroita niin kuin tulikuuma 9 kWh:n kiuas.
lauantai 16. maaliskuuta 2013
lauantai 9. maaliskuuta 2013
31,5, 32,3 ja 3.
Arvon lukija, otsikon luvut eivät todennäköisesti avaa itseään kovin helposti, eikä niin myöskään ole tarkoitus, koska haluan vaikuttaa teistä arvoitukselliselta ja mielenkiintoiselta "blogaajalta" (onpas muuten trendikäs nimitys nettiin monologia kirjoittelevasta paskanjauhajasta?). Varoitan kuitenkin jo nyt, että toisin kuin tv-sarja Lost:ssa, nämä luvut eivät tule kutkuttamaan mieltänne, ja niiden takana piilevät totuudet voivat mahdollisesti osoittautua jopa pettymykseksi. Varmaan arvaattekin, että niillä on kuitenkin jotain tekemistä pyöräilyn kanssa, onhan tämä sentään pyöräilyyn liittyvä tekstituubi.
Noh, aloitellaanpas lukujen avaamista, koska toisin kuin luulen, niin oikeastihan arvon lukija kutisee jo alapäätä myöten mielenkiinnosta. Elikkäs, ensimmäinen luku: 31,5. Tuo kaunis numerolla kolme alkava luku osoittaa tänään pyöräilemäni matkan, eli lyhyemmin sanottuna luvun perään voi asettaa lyhenteen "km". Niinpä tietenkin, olisihan se pitänyt arvata, eikö? Ajoin siis tänään ympäri Lahtea, ja poikkesinpa jopa Hollolassa asti. En siis oppinut muutaman viikon takaisista karvaista kokemuksistani, vaan naiivisti uskalsin suunnata sinne jälleen. Pahimmat pelkoni muhjuisista teistä olivat turhia, ja tämän kauniin kevään hyperpakkaset olivat tehneet tehtävänsä. Eikä tietty sovi unohtaa urheita aurakuskeja, jotka pärisevine traktoreineen olivat käyneet lumimassojen kimppuun kuin gerbiili kuivuneen heinän, ja näiden asioiden yhteisvaikutuksesta teitä oli jopa melkoisen lepposaa rullailla. Tai ainakin olisi ollut, mikäli myöhemmin tässä kirjoituksessa paljastuvat asiat eivät olisi tehneet siitä asteen verran hankalampaa. No niin, ensimmäinen luku oli siis matka, ei mitään sen ihmeellisempää, eikä toisaalta myös yhtään sen vähempää.
"No entäpä se 32,3, Toni-eno?" Voisi rakkaan siskoni ja hyvän ystäväni Denniksen poika kysyä minulta, jos vain osaisi jo puhua. Ei huolta pikkumies, tässä se tulee. 32,3 on ehkä osittaiseksi häpeäkseni kehoni rasvaprosentti, elikkäs rahvaanomaisesti ilmaistuna ja huomattavasti vähemmän kirjoitusmerkkejä kuluttaen ilmaistuna luvun perään voisi laittaa %-merkin. Miten tämä sitten liittyy pyöräilyyn? Ei hätää, avataanpa lukemaa hieman, vaikka eihän sitä kukaan rasvamereen halua sukeltaa. Miehessä on siis talven kylmää vastaan ainakin kunnolla rasvaa. Mutta toisin kuin karhu, en kuluta sitä päivittäin uinuessani talviunta vaan tankkaan ruokatorveeni hyvää tahtia kaikenlaista roskaa kartuttaen tätä turhaa silavakerrosta. Uinuessani työpisteellä tai istuskellessa työmatkalla autossa, tämä kaikki energia ei vaan pala, vaan muuntautuu iloisesti hyllyväksi hyytelöksi ympäri kehoani. Entäpä sitten pyöräilyyn liittyvä osuus? Aikaisemmin mainitsemani matka, tuli taitettua Denniksen kanssa, ja reissuun liittyi erinäisiä ylämäkiosuuksia, tasaisia taivalluksia sekä viimaan vastaan laskettelua. Ja kuten mainitsin, tämän kappaleen lukema vaikeutti taivalta huomattavasti.
Mukanani oleva massiivinen n. 30 kilogramman suuruinen - täysin ylimääräinen - painolasti aiheutti erinäisiä ongelmia. Lihavan pojan taivaltaessa polkupyörällä jokainen ylimääräinen kilo tuntuu reisissä, ja mitä enemmän reidet tekevät työtä, sitä enemmän ne penteleet haluavat happea. Kuormituksen lisääntyessä myös pulssi nousee ja renkaat painuvat painon lisääntyessä yhä tiiviimmin tonttia vasten aiheuttaen lisää kitkaa. Mikä taas edelleen lisää reisiin kohdistuvia vaatimuksia. Siispä ajettuamme noin 25 km:ä, päädyimme takaisin Nikkisten residenssiin, tuohon barokkiajan komeimpia lukaaleja vastaavaan kartanoon, ja ainakin tämä blogaaja tunsi jokaisen kilon kehossaan. Jalkoissa oli virtaa kuin lasten maissinaksuissa makua (ei ollenkaan siis), keuhkot tuntuivat olevan riekaleina kuin USA:n lippu Al-Qaidan hyppysissä, sydän sykki kuin teinipojan kikkeli tämän nähdessä ensimmäistä kertaa naisen rinnan ja suussa maistui ikiaikainen rautatanko, eli kaikki ei ollut ihan kondiksessa. Arvon lukijat, blogaajanne on siis talven aikana muuttunut urheilullisesta sporttinäädästä kahdella pyörällä liikkuvaksi talipalloksi. En siis voi suuttua mikäli mafiahengessä haluaisitte tituleerata minua vaikkapa Fat-Tonyksi.
Ehkäpä tässä vaiheessa mietit, että mitähän tuo viimeinen mielenkiintoinen kolmonen pitää sisällään? Ymmärrän toki tämän viimeisen numeron arvoituksen olevan mahdottoman jännittävä, mutta haluan pulikoida vielä hetken tässä itseinhon avannossa! Toisin kuin aikaisemmassa kirjoituksessani arvioin, kunnossani on todella paljon petrattavaa, ja voin todeta olevani melkoinen pyöräilijän raunio. Noh, ehkäpä kevät on renesanssin aikaa, ja vyötäröläskiksi muuttunut energia palaa tuhkaksi ja sieltä nousee esiin tarunhohtoinen fiktiivisen Fenix-linnun kaltainen, harrastaja-atleettien kermaa edustava pyöräilevä titaani. Se siitä itsesäälistä. Avataanpa viimeinen luku.
En laittanut otsikolle moukkamaisesti pistettä, vaan luku tarkoittaa tässä yhteydessä kolmatta. Ei, en ottanut osaa kauneuskilpailuun ja tullut kolmanneksi viimeiseksi, vaan yksinkertaisesti kyse on tästä kuluvasta kuukaudesta. Vakilukijat - eli kummatkin rakkaat ihmiset - varmasti muistavat tälle pyöräilykaudelle asettamani kovan tavoitteen: 5000 km:n pyöräilymatkan. Maaliskuun lähestyessä puoliväliä, pyöräilykautta on noin 9 kk:tta jäljellä. Pahoittelut muuten moninaisista lyhenteistä, näin pullea poika kun ei jaksa aivan mahdottomasti kirjoittaa. No niin, takaisin asiaan. Eli siis kausi on edennyt jo hyvän matkaa ja pyöräilykunto tähän astisten kokemusten perusteella onkin surkea. Läskin määrä on muhkea, mutta se ei juuri motivaatioon vaikuta. Loppukesästä esiin on toivon mukaan kuoriutunut näätämäisen nopea, hyväkuntoinen ja hymyilevä veitikka (ei kikkeli), joka jaksaa polkea kertaheitolla 80 km:ä maastopyörällä mikä onnistui kaksi kesää sitten helposti.
Tukeakseni tavoitteitani ostin itselleni melkein uuden polkupyörän. Perhekuntani järki, rakas vaimoni, kuitenkin sai minut toisiin aatoksiin, ja nyt keskitän kaikki paukut nykyisen pyöräni korjaamiseen sen sijaan että muuntaisin sen maastoajeluun sopivaksi yksivaihteiseksi pyöräksi, elikkäs trendikkäämmin single speed -maastopyöräksi. Pidetään ne vaihteet paikoillaan vaan, eipähän tartte ylämäissä pihistä ja puhista kuin pahin tervakeuhko konsanaan.
Näin tällä kertaa arvon lukijat, ei mitään kovin syvällistä, vaan lähinnä kylkiäni koristavia läskirenkaita sivaltavaa sanailua, ja näin tämän kertaisen kirjoituksen lähestyessä loppuaan, voin marssia kohti keittiötä ja napata uunista itse valmistamani herkullisen pitsan. Pekonia, makkaraa, jauhelihaa, tuorejuustoa, feta-juustoa, jalopenoja, tomaattia, chilitomaattimurskaa ja reilusti "perus Edamia" sisältävä rasvainen, ja auringon lämpötilaa lähestyvä tirisevä verisuonien kauhu on valmiina siirtymään kaltaistensa rasvojen seuraksi kyljilleni, eli toisin sanoen matkaani tuleville pyöräilyreissuille. JA HEI, EIPÄS PAHEKSUTA SIELLÄ SORMI HEILUEN. Miehen on syötävä jotta jaksaa, ja jostainhan ne energiat on revittävä kun pyöräilymatkat kevään edistyessä vähintäänkin tuplaantuvat. Eikö vain?
Nyt pitsa suuhun ja pihalle tuijottamaan Salpausselän kisojen rattoisaa - ja kuulemma aikaisempia vuosia taiteellisempaa (mitä ihmettä se tarkoittaakaan?) - ilotulitusta..
Noh, aloitellaanpas lukujen avaamista, koska toisin kuin luulen, niin oikeastihan arvon lukija kutisee jo alapäätä myöten mielenkiinnosta. Elikkäs, ensimmäinen luku: 31,5. Tuo kaunis numerolla kolme alkava luku osoittaa tänään pyöräilemäni matkan, eli lyhyemmin sanottuna luvun perään voi asettaa lyhenteen "km". Niinpä tietenkin, olisihan se pitänyt arvata, eikö? Ajoin siis tänään ympäri Lahtea, ja poikkesinpa jopa Hollolassa asti. En siis oppinut muutaman viikon takaisista karvaista kokemuksistani, vaan naiivisti uskalsin suunnata sinne jälleen. Pahimmat pelkoni muhjuisista teistä olivat turhia, ja tämän kauniin kevään hyperpakkaset olivat tehneet tehtävänsä. Eikä tietty sovi unohtaa urheita aurakuskeja, jotka pärisevine traktoreineen olivat käyneet lumimassojen kimppuun kuin gerbiili kuivuneen heinän, ja näiden asioiden yhteisvaikutuksesta teitä oli jopa melkoisen lepposaa rullailla. Tai ainakin olisi ollut, mikäli myöhemmin tässä kirjoituksessa paljastuvat asiat eivät olisi tehneet siitä asteen verran hankalampaa. No niin, ensimmäinen luku oli siis matka, ei mitään sen ihmeellisempää, eikä toisaalta myös yhtään sen vähempää.
"No entäpä se 32,3, Toni-eno?" Voisi rakkaan siskoni ja hyvän ystäväni Denniksen poika kysyä minulta, jos vain osaisi jo puhua. Ei huolta pikkumies, tässä se tulee. 32,3 on ehkä osittaiseksi häpeäkseni kehoni rasvaprosentti, elikkäs rahvaanomaisesti ilmaistuna ja huomattavasti vähemmän kirjoitusmerkkejä kuluttaen ilmaistuna luvun perään voisi laittaa %-merkin. Miten tämä sitten liittyy pyöräilyyn? Ei hätää, avataanpa lukemaa hieman, vaikka eihän sitä kukaan rasvamereen halua sukeltaa. Miehessä on siis talven kylmää vastaan ainakin kunnolla rasvaa. Mutta toisin kuin karhu, en kuluta sitä päivittäin uinuessani talviunta vaan tankkaan ruokatorveeni hyvää tahtia kaikenlaista roskaa kartuttaen tätä turhaa silavakerrosta. Uinuessani työpisteellä tai istuskellessa työmatkalla autossa, tämä kaikki energia ei vaan pala, vaan muuntautuu iloisesti hyllyväksi hyytelöksi ympäri kehoani. Entäpä sitten pyöräilyyn liittyvä osuus? Aikaisemmin mainitsemani matka, tuli taitettua Denniksen kanssa, ja reissuun liittyi erinäisiä ylämäkiosuuksia, tasaisia taivalluksia sekä viimaan vastaan laskettelua. Ja kuten mainitsin, tämän kappaleen lukema vaikeutti taivalta huomattavasti.
Mukanani oleva massiivinen n. 30 kilogramman suuruinen - täysin ylimääräinen - painolasti aiheutti erinäisiä ongelmia. Lihavan pojan taivaltaessa polkupyörällä jokainen ylimääräinen kilo tuntuu reisissä, ja mitä enemmän reidet tekevät työtä, sitä enemmän ne penteleet haluavat happea. Kuormituksen lisääntyessä myös pulssi nousee ja renkaat painuvat painon lisääntyessä yhä tiiviimmin tonttia vasten aiheuttaen lisää kitkaa. Mikä taas edelleen lisää reisiin kohdistuvia vaatimuksia. Siispä ajettuamme noin 25 km:ä, päädyimme takaisin Nikkisten residenssiin, tuohon barokkiajan komeimpia lukaaleja vastaavaan kartanoon, ja ainakin tämä blogaaja tunsi jokaisen kilon kehossaan. Jalkoissa oli virtaa kuin lasten maissinaksuissa makua (ei ollenkaan siis), keuhkot tuntuivat olevan riekaleina kuin USA:n lippu Al-Qaidan hyppysissä, sydän sykki kuin teinipojan kikkeli tämän nähdessä ensimmäistä kertaa naisen rinnan ja suussa maistui ikiaikainen rautatanko, eli kaikki ei ollut ihan kondiksessa. Arvon lukijat, blogaajanne on siis talven aikana muuttunut urheilullisesta sporttinäädästä kahdella pyörällä liikkuvaksi talipalloksi. En siis voi suuttua mikäli mafiahengessä haluaisitte tituleerata minua vaikkapa Fat-Tonyksi.
Ehkäpä tässä vaiheessa mietit, että mitähän tuo viimeinen mielenkiintoinen kolmonen pitää sisällään? Ymmärrän toki tämän viimeisen numeron arvoituksen olevan mahdottoman jännittävä, mutta haluan pulikoida vielä hetken tässä itseinhon avannossa! Toisin kuin aikaisemmassa kirjoituksessani arvioin, kunnossani on todella paljon petrattavaa, ja voin todeta olevani melkoinen pyöräilijän raunio. Noh, ehkäpä kevät on renesanssin aikaa, ja vyötäröläskiksi muuttunut energia palaa tuhkaksi ja sieltä nousee esiin tarunhohtoinen fiktiivisen Fenix-linnun kaltainen, harrastaja-atleettien kermaa edustava pyöräilevä titaani. Se siitä itsesäälistä. Avataanpa viimeinen luku.
En laittanut otsikolle moukkamaisesti pistettä, vaan luku tarkoittaa tässä yhteydessä kolmatta. Ei, en ottanut osaa kauneuskilpailuun ja tullut kolmanneksi viimeiseksi, vaan yksinkertaisesti kyse on tästä kuluvasta kuukaudesta. Vakilukijat - eli kummatkin rakkaat ihmiset - varmasti muistavat tälle pyöräilykaudelle asettamani kovan tavoitteen: 5000 km:n pyöräilymatkan. Maaliskuun lähestyessä puoliväliä, pyöräilykautta on noin 9 kk:tta jäljellä. Pahoittelut muuten moninaisista lyhenteistä, näin pullea poika kun ei jaksa aivan mahdottomasti kirjoittaa. No niin, takaisin asiaan. Eli siis kausi on edennyt jo hyvän matkaa ja pyöräilykunto tähän astisten kokemusten perusteella onkin surkea. Läskin määrä on muhkea, mutta se ei juuri motivaatioon vaikuta. Loppukesästä esiin on toivon mukaan kuoriutunut näätämäisen nopea, hyväkuntoinen ja hymyilevä veitikka (ei kikkeli), joka jaksaa polkea kertaheitolla 80 km:ä maastopyörällä mikä onnistui kaksi kesää sitten helposti.
Tukeakseni tavoitteitani ostin itselleni melkein uuden polkupyörän. Perhekuntani järki, rakas vaimoni, kuitenkin sai minut toisiin aatoksiin, ja nyt keskitän kaikki paukut nykyisen pyöräni korjaamiseen sen sijaan että muuntaisin sen maastoajeluun sopivaksi yksivaihteiseksi pyöräksi, elikkäs trendikkäämmin single speed -maastopyöräksi. Pidetään ne vaihteet paikoillaan vaan, eipähän tartte ylämäissä pihistä ja puhista kuin pahin tervakeuhko konsanaan.
Näin tällä kertaa arvon lukijat, ei mitään kovin syvällistä, vaan lähinnä kylkiäni koristavia läskirenkaita sivaltavaa sanailua, ja näin tämän kertaisen kirjoituksen lähestyessä loppuaan, voin marssia kohti keittiötä ja napata uunista itse valmistamani herkullisen pitsan. Pekonia, makkaraa, jauhelihaa, tuorejuustoa, feta-juustoa, jalopenoja, tomaattia, chilitomaattimurskaa ja reilusti "perus Edamia" sisältävä rasvainen, ja auringon lämpötilaa lähestyvä tirisevä verisuonien kauhu on valmiina siirtymään kaltaistensa rasvojen seuraksi kyljilleni, eli toisin sanoen matkaani tuleville pyöräilyreissuille. JA HEI, EIPÄS PAHEKSUTA SIELLÄ SORMI HEILUEN. Miehen on syötävä jotta jaksaa, ja jostainhan ne energiat on revittävä kun pyöräilymatkat kevään edistyessä vähintäänkin tuplaantuvat. Eikö vain?
Nyt pitsa suuhun ja pihalle tuijottamaan Salpausselän kisojen rattoisaa - ja kuulemma aikaisempia vuosia taiteellisempaa (mitä ihmettä se tarkoittaakaan?) - ilotulitusta..
Tilaa:
Kommentit (Atom)