torstai 24. maaliskuuta 2016

Toni ei ole mennyt fillarilla

HOJOO!! HII-JAAA!!

Asia on nyt niin, että Tonihan ei ole pitkään aikaan mennyt fillarilla. Miksi? Syy tähän on urheilukisojen tappioselittelyistä tuttu; moninainen. Vai onko sittenkään? Tarkastellaanpa vuotta 2015...

Viime vuoden aloitin tehokkaasti Launeelle pesiytyneellä uudella punttisalilla, Gogo Expressillä. Sain mukavalta personal trainerilta hyvät treeniohjeet ja muutamassa kuukaudessa näkyi jo huomattavia tuloksia. Treenit sujuivat siis loistokkaasti, ja mielessä siinsi elämäni ensimmäinen 24 tunnin maastopyöräkilpailu Salpausselän jylhissä maisemissa, betonisen linnunpelättimen varjossa, Lahdessa. Kyseessä oli siis tietenkin kaikille lahtelaisille tuttu ensimmäistä kertaa ikinä käytävä Lahti 24 MTB -kisa.


Minä. Kohti kisapaikkaa ACM-Trek-ripoff paidassa. Joka oli selvästikin liian pieni.
Kisa käytiin toukokuun puolessa välissä suhteellisen mukavissa sääolosuhteissa ja paikalle oli saapunut maastojormia reilumman puoleisesti. Naisväestö oli harmillisen vähän edustettuna näissäkin kisoissa, mutta oli paikalle sentään muutamia saapunut. Itse asiassa meidän tiimissäkin oli yksi nainen, joka – vähemmän yllättäen – suoriutui urakasta siinä missä me muutkin. Isot peukut ilmaan ja päälle komea pokkaus! 


Siinä missä itse olin vain läski, niin paikalle oli saapunut paljon läskeillä pyöräileviä jormia. Kaipa sen on sitten pakko olla kivaa ajaa läskillä?
Noh, kisa meni omalta osaltani yllättävän hyvin, huomioon ottaen että alla oli lähinnä salitreeniä kuntopyörillä ja crossarilla. Itse maastossa en ollut käynyt juurikaan ajelemassa, ja ennen kisaa munien alle taisi paukkua noin 50 kilsaa satulankulutusta juurakkopoluilla. Eli käytännössä ei yhtään mitään. Lähtökohta oli siis kohtalaisen heikko sillä ajotekniikka oli ruosteessa ja tekniikkapuolella koinkin kiviset polut erittäin haastaviksi, ja välillä tuntui siltä että työnsin pyörää enemmän kuin ajoin. Eikä siinä, kyllä minulla sen verran nyyteissä on terästä jotta pystyn myöntämään reitin olleen minun tasolleni aivan liian haastava jonka takia oli pakko turvautua jalkapatikkaan. Tässä ei mitään kumivalintoja tahi laitteistoa lähetä syyttelemään. Ne on ammattilaisille varattuja hommia ne.

Kisasta jäi suuhun kuitenkin hyvä maku, eikä semmoiset n. 70 kilsaa teknistä maastoa ajettua voi voivotella suoritustaan. En ollut edes yötä kisapaikalla, vaan ajoin himaan goitsaamaan huonon valmistautumisen pakottamana. Täten yöjalkaa ei päässyt vipattelemaan vielä 24-kisojen neitsytmatkalla. Viimeinen iltakierros tuli kyllä jo ajettua siten, että loppumatkasta olisi toivonut otsalla olevan jotain muutakin kuin sulamisvesien seassa lilluvaa elukoiden ulostetta ja hikeä. Tuikku oli kuitenkin tiukasta pakattuna reppuun, eikä sen suomasta jumalallisesta valokeilasta päässyt nauttimaan.

Vasemmalla: Alamäki auringonlaskuun. Oikealla: Viimeinen hetki kun metsässä vielä "näki" jotain ilman lepakon avuja.
Sunnuntaina kellon lyödessä 12 kokoonnuttiin ravinnenurkkaukselle, eli makkarakojulle, jossa kisan isäntä kailotteli tulokset ja palkitsi kisan parhaat sissit erinäisillä tavarapalkinnoilla. Meidän SS-tiimi pärjäsi loistavasti sijoittuen muistaakseni toiseksi, ja sen seurauksena oltiin tietenkin vähintäänkin henkisiä voittajia.

Tulosten kuuntelua ja leppoisaa käsien yhteen läpsyttelyä. Ai että, kuin hylkeet kesäisellä rantakalliolla konsanaan!
Ongelmat alkoivat

Tämän kisan jälkeen polvi alkoi prakaamaan, ja salilla joutui tiputtamaan ohjelmasta tiettyjä liikkeitä. Pikkuhiljaa polvi kuitenkin vain kipeytyi enemmän ja sen myötä myös mieli harmaantui kuin hiukseni 30-ikävuoden rajapyykin jälkeen. "Synkkää hommaa" muistan ajatelleeni. Kesän koittaessa olin jotenkin tympääntynyt polven myötä kaikkeen liikuntaan, ja kesä meni pääasiassa perseellään istuessa koti- sekä paikallisen ravitsemusalan erikoisliikkeen terassilla. Salillakaan ei tullut käytyä, koska minulla oli aika pitkälti tarvittavat lihaskuntovälineet kotipihassa. Mikäs siinä on miehen treenata auringon paisteessa melkein munasillaan kotipihassa?

Pyörään koskin seuraavan kerran tosissaan vasta kun oltiin kavereiden kanssa päätetty lähteä Helvetinjärvelle pyöräporukalla. Tämä oli edellisvuoden pahin virhe, olkoonkin että kokemus oli loppujen lopuksi varsin positiivinen. Ja olihan siinä ripaus teinimäistä seikkailuintoa, jota ei nyt näillä elämän kilometreillä liikaa voi olla kenelläkään. Järkimietteillä olisi tosin voinut todeta ilman pyöräilyäkin, että tuhoon tuomittuhan tuommoinen reissu on omalla kuntopohjalla. Polvi ei tähän päätökseen myöskään vaikuttanut, koska se oli kesän lepuuttelun jälkeen suht hyvän tuntuinen.

Matkasuunnitelmassa oli aukkoja enemmän kuin siltojen alusmiehen ulosteiden koviksi tärkkäämissä alushousuissa, mutta eihän se meitä haitannut, sillä meillä oli "älypuhelimet" ja vara-akkuja, joiden avulla navigointi määränpäähän kävisi kuin matka kotisohvalta wc-fasiliteettiin. Ensimmäiset 60 kilometria meni suht helposti, vaikka allekirjoittaneen satulan huomattiin pudonneen ja olin turhaan paukuttanut reidet kuivaksi jo tuossa vaihetta reissua. 


Vasen ylä: LVV  – Trouble on my mind. Oikea ylä: Kusinen kyläkauppa, joka oli tosin meille aivan riittävä.
V-A: Kyläkaupan yhteydessä olevan baarin pitsat olivat ERINOMAISIA. O-A: Evolla ei vielä tiedetty pahemmasta.
Voi pojat. Kyllähän siinä joutui irvistelemään kerran jos toisenkin tuon iloisen n. 130 kilometrin matkan aikana. Sää vaihteli auringonpaisteesta vesisateeseen ja välillä tuuli sen verran ponnekkaasti, että tuntui siltä kuin ikenet olisivat tanssineet huulien kanssa tulevan pyöräilyburnoutin esivalssia hampaiden säestäessä rytmikkäästi kolisten kuoppaisten hiekkateiden sadomasokistisessa halauksessa. 


Hiekkateitä silmänkantamattomiin.
Vasemmalla: Late Aliravittu, oikea pyöräilijä. Oikealla: D the Man, synkkien polkujen vimmattu vispaaja.
Eksymiset, kramppaavat jalat ja se fakta, että maaliin olisi ollut vielä useita kymmeniä kilometrejä ja kiitoksena paikanpäällä olisi odottanut vielä iloinen patikointi pyörän kanssa potentiaalisille leiriytymismestoille, päätti meidän matkan Eräjärven iloisiin festarimaisemiin. Pyörätriostamme 2/3 osaa oli tuolloin aika valmista kauraa hevosen kitusiin laitettavaksi, joten heitettiin paskaiset ja litimärät lukkopopot nurkkaan ja laitettiin nyyttisäkit puiden väliin yösijoiksi. Illalla maisteltiin vielä toisiamme selkiin taputellen hieman alkoholijuomia ja paistettiin iltapalaksi purkkilihapullia ja paskaisen mutaisessa Eräjärvessä pestyjä pottuja. Ruoka maistui silti paremmalta sillä hetkellä kuin Rouxin tahi Pizza Buffan gourmet-kokkailut.


Ylä: Vaatimaton Tiketti kuuhun -majoitus/yöpymisratkaisu.
Ala: Urheat matkakumppanini. Aliravittu ja Vispaava Veretön-veli.
Seuraavana päivänä fiilikset olivat jokseenkin jäykät, ja taisipa yhdellä seurueen jäsenistä olla jopa kuumetta. Oli aika tunkea häntä koipien väliin ja luovuttaa. Maitojunan virkaa toimitti Toyotan tila-auto, jonka takapaksiin pakattiin kaksi kappaletta polkupyöriä. Ryhmän ainoa kestävyyspyöräilijän statusta nauttiva palasi Lahteen omin voimin, oman pyöränsä selässä. Lahteen päästyäni  hyppäsin silloiseen vihreään paholaiseeni ja pajautin täyttä vauhtia Mäntyharjulle mökkeilemään. Sen jälkeen pyöräilyt olivat jäässä vuoden 2015 loppuun asti. Mutta kuten mainitsin, jäi reissusta mainioitakin muistoja niistä hetkistä kun ei pakottanut persettä ja suolaisilta kyyneliltä näki eteensä.


Hetkittäin paistanut aurinko nostatti aina moraalia. Tässä poijaat Maljastensalmen sillalla josta toisaalta olis tehnyt mieli viskata koko pyörä alas jorpakkoon.
Mikä meni pieleen? Varmaankin se, että kun pyöräilin niin tavoitteet olivat aivan liian kovia. Lahti 24 meni vielä mukavasti mutta kipeytynyt polvi vaikeutti treenaamista, ja seuraava pyöräilyreissu oli jostain käsittämättömästä syystä aivan liian iso suupala. Vähän kuin gerbiili olisi yrittänyt syödä pelloilta tuttua heinäkiekkoa. Josko olisi tullut pyöräiltyä vähemmän ja useammin, niin kuin aikaisempina vuosina? Ei, se ei vaan ollut mahdollista. 

Kaiken kaikkiaan vuodesta 2015 jäi hyviä muistoja pyöräilyn parista, mutta niitä oli vain valitettavan vähän. Lupasin itselleni, että vuodesta 2016 tulee parempi pyöräilyvuosi, eikä paremmaksi pistäminen ole todellakaan vaikeaa. Itseasiassa tätä tekstiä kirjoittaessani olenkin jo aloittanut – polven selvästikin parannuttua kokonaan – maltillisen kuntoilun niin kuntosalilla, sulkapallokentillä kuin pyöräteillä ja metsäpoluilla. Enää ei ole varaa ottaa mitään kuntoiluburnoutteja.

Ihmisraunio 2016™ on käynnistetty. 

Vaviskaa läskit, matkanne Tuonelan rasvapatoihin on alkanut!

Fillariterkuin, Tuhti-Toni