Voi pojat. Voiiiiii pojat.
Viime aikoina ajatuskin pyöräilystä on tuntunut haastavalta. Pyörät ovat jemmassa uudessa varastorakennuksessa, ketjut rasvattuina, haarukat kiillotettuina ja kaikin puolin iskukunnossa odottamassa pyöräilyinspiraation kipinää. Kipinää tämä rutikuiva risusäkki, jota pyöräilijäksikin joskus kutsutaan, kaipaisikin.
Valonpilkahduksina pimeyden keskellä – kirjaimellisesti – olivat Lahden Vajaavälitteisten Vertaistukiryhmän jäsenien kanssa tehdyt maastolenkit pimeässä metsässä. Toki meillä oli mukana lamput. Ei ne muuten valonpilkahduksia olisi olleet. Leikkisästi Black bushes-tapahtumiksi nimetyt lenkit keräsivät yllättävän ison yleisön. Tai ainakin ensimmäinen tapahtuma keräsi. Oli miestä, miestä, miestä... ja yksi nainen. Kommelluksilta metsässä ei vältytty, mutta positiivisena aspektina voitaneen nähdä se, että kukaan ei kuollut tai edes loukkaantunut vakavasti. Verta toki nähtiin spandekseilla. Black bushes II puolestaan oli pienen porukan teemapyöräilyä edelleen samoissa pusikoissa kuin ensimmäisessäkin tapahtumassa. Dynaaminen trio sohi lampuillaan oravat sokeiksi, peurat epileptisiksi ja sompaili Tiirismaan huimissa mäissä edes takaisin.
Mikä tähän alennustilaan onkaan sitten johtanut? Syytä ei tarvitse kovin kaukaa hakea. Syyttävä sormi osoittaa tuulettimet punaisena surisevaa mustaa metallimöykkyä talomme yläkerrassa. PC. Tuo Peli-ilon Cyntinen lähettiläs, eli PuuCee tahi P(ersonal) C(omputer) tai suomeksi HT elikkäs Henkilökohtainen Tietokone, on vienyt aikaani luvattoman paljon viime aikoina. Nuoruuden mieluisin harrastus on palannut taas väkivahvalla rytinällä. Kähinät Tamrielin pohjoisilla ja synkillä saloilla, Thedaksen salaisuuksien selvittely, ydinsodista selvinneiden maailmanvalloittaja ääliöiden kukistaminen, planeetanlaajuisen sodan voimasuhteiden kallistelu ja monet muut todellisuutta rapian verran mielenkiintoisemmat seikkailut odottavan vain muutaman hiiren napin klikkauksen päässä.
*klik, klik* ..."LET THE WAR BEGIN" kuten legendaarisessa strategiapelissä, Warlordsissa jo aikanaan todettiin. Kaksi rakasta harrastustani ovat nyt sodassa keskenään. Heijasteleeko tämä jotenkin Euroopan tämän hetkistä poliittista tilannetta? Heijastelee yhtä paljon kuin pyörieni heijastimet, joita ei ole laisinkaan, eli ei heijastele. Tapahtui Itä-Euroopassa mitä hyvänsä, oma tilanteeni velloo itäisen pelivirtauksen ja läntisen pyöräilyvirtauksen ristiaallokossa. Tuuli käy tällä hetkellä ilmeisesti idästä päin, sillä pelaaminen on vienyt vaimon iltavuoropäivinä voiton poikkeuksetta. Jotenkin pelien houkutus vain tuntuu ylivoimaiselta, aivan kuten rakas itänaapurimmekin.
Nooh, kunhan saan ne Skyrimiä vaivaavat pirulliset lohikäärmeet kellistettyä ja bittien ohjastamien hahmojen vähäpätöiset pulmat ratkottua loppuun, niin eiköhän pyöräilyllekin taas löydy aikaa. Sillä välin tyytynen naputtelemaan näppäimistön AWSD osastoa sen sijaan, että keksisin tähän vähälle huomiolle jääneeseen pyöräilyblogiini sisältöä. Ymmärrän toki, että tekstejäni innokkaasti odottavalle yleisölle tämä on pienimuotoinen pettymys, mutta malttakaa hyvät lukijat, malttakaa! Kyllä tästä vielä pyöräilyn pariin ponnistetaan kuin kissanpentu kakkalaatikolta veljensä kimppuun.
PS. Black bushes rapsat pitää vielä naputella. Kuvien kera!
XO, Tony the Taiga
torstai 13. marraskuuta 2014
maanantai 18. elokuuta 2014
After a RIGorous testing period
Heissulivei sano pyörän alle jäänyt näätä.
Aikaa on pyörähtänyt edellisestä kirjoituksesta vähintäänkin kiitettävästi. Jalkoihin jäi mm. kesä sekä melkein pari oravaa. On kuitenkin hyvä muistuttaa jo heti näin alussa, että hakiessani kokemuksia tähän blogiin yhtään eläintä ei kuitenkaan vahingoitettu.
Kesä meni pääasiassa leppoisissa merkeissä. Kävimme muutamilla lenkeillä yhdessä vajaavälitteisten tuttujeni/ystävieni ja kesän mittaan valmistunut trendikäs hipsteripyörä, jossa takaratas on kiinni takanavassa kiinteästi, toi mukanaan pyöräilyyn aivan uusia ulottuvuuksia. Ensisijaisesti kesä meni kuitenkin testatessa uusinta maastopyörääni, eli Trekin valmistamaa Gary Fisherin nimeä estottomasti hyväksikäyttävää Rigiä.
Kuten kuvasta useimmille käynee selväksi, pyörässä ei ole siis vaihteita. Keula on vähintäänkin keskitasoa, joka tämmöiselle roskakuskille on vähintäänkin liian hyvä. Avidin jarruilla varustettu maastomönkiäinen pysähtyy tarvittaessa tehokkaasti, joskin tarpeeksi kovissa vauhdeissa kyydissä oleva läskipallura toivoisi enemmän sitä ns. pysäytysvoimaa. Pyörän ohjaamo on lienee edellisen omistajan kaupunkipyöräilyyn tuunaama, sillä fillari saapui minulle Pohjolan pahamaineisesta opiskelijaghetosta, Oulusta. Oulun laakeilla tällä oli siirrytty paikasta A (kuulemma koti) paikkaan B (tarinan mukaan töihin) pitkin asfalttia ja talvella tietty pitkin sitä pirullista paskaa mitä jotkut sohjoksikin tituleeraavat.
Noh, kuten kaikki hyvät tarinat, niin tämäkin alkoi kevyellä alustuksella, eli pyörä laitettiin kuskin mukaiseen tilaan. Satulaa laskettiin n. 1,5 mm ja jostain isomummon Helkamasta varastetut polkimet heivattiin kohti Kolavaa vähintään yhtä komealla heitolla kuin Hyvinkään Tahkon takakenttämies heittämässä pesäpalloa kohti kotipesää vieraspaikkakuntalaisen vastustajan lähestyessä sitä kuin kiimainen hirvi. Hain siis paikallisesta pyöräilynedistämisliikkeestä uuden karheat lättäpolkimet, jotka hiersin kiinni kampiin tyttömäisellä kosketuksella (myöhemmin kävi kuitenkin selväksi, että tämä ei ollut aivan tarpeeksi). Keulan asetuksien kohdalla piti jälleen turvautua paikalliseen pyörätietäjään, herra Nikkiseen. Herra Nikkisellä kun sattui olemaan pen.. pyöränkeulapumppu, jolla saatiin fillarin keulan paineet vastaavaan uutta kuskia, jota tässä tapauksessa kutsutaan vaikkapa Herra Läskivuoreksi. TOIM. HUOM. Nimet muutettu henkilöiden yksityisyyden suojaamiseksi.
Taisipa pyörästä lähteä myös täysin turhia oranssista muovista väkästeltyjä lärpäkkeitäkin. Kaikkea sitä ihmiset pyöriinsä kiinnittävätkin!
Eniten pyörässä aiheutti ihmetystä takakiekon säätö ja kiristys. Uusi systeemi koostui useista pulteista ja kuusiokoloruuveista, mutta hirmuisen räpläämisen ja Liukkosen pultissa vietettyjen minuuttien jälkeen takapää saatiin kireäksi kuin... kuin... noh, miettikää hyvät lukijat mikä itsellenne tuntuisi tarpeeksi kireältä. En viitsi tässä alentua puhumaan naisten takapuolista tai mistään vastaavista, hyvin treenatuista puolipallon muotoisista asioista. Sanotaan nyt vain että ketju oli hyvin kireä, mutta ei kuitenkaan liian kireä. Ymmärrätte toivottavasti, ja jos ette ymmärrä, niin ei se ole tarinan kannalta kovin oleellista kuitenkaan.
No näin oli fillari saatu laitettua ajokuntoon. Ja sitten alkoi se testaaminen. Ja voi hyvänen aika miten sitä pyörää testattiinkaan. Rutinaa, rätinää, rytinää, kitinää ja perseen kutinaa. Sitä ajamista riitti, ja yksivaihteinen maastopyörä osoitti arvonsa monien metsäkilometrien aikana. Pyörä suorastaan vyöryi yli kaikesta minkä yli päätinkään ajaa. 29eri olikin kaikkien niiden kuultujen kehujen arvoinen. Ai sitä ajamisen helppoutta. Ai sitä ajamisen riemua! Ja voi pojat, mikä ero onkaan kunnollisella joustokeulalla, kun sitä verrataan entisistä kamiinoista tehtyihin patarautakyhäelmiin joita GT:ni on tottunut ohjainlaakeristossaan riiputtelemaan. Kyyti on kuin uimapatjalla soljuisi kesäisellä järvellä, mutta silti tarkkaa ja tuntuma polkuun on herkullisen hyvin kuskille välittyvä.
Kivikot, juurikot, kannokot, puutikot, metsiköt, hietikot, sorikot, mutakot, ryteiköt, asfaltikot, jäätiköt, nimeä sinä se (you name it), niin RIGillä pääsee. Kaupunkijoonaksen pyörään laittamista kummallisista renkaista huolimatta pyörä toimi jokaisella alustalla jonne sen suinkaan uskalsin ajaa. Toki jäätiköllä kävi juuri niin kuin millä tahansa muullakin pyörällä on käynyt. Rypäsin ja itkin hiljaa metsässä kuin kotkan poika vanhempiensa oksennuksen perään, toivoen että kukaan ei näe. Se on kova paikka itsetunnolle kun pyörällä kaatuu. On se.
Internetin ihmeellisessä – pääosin valittajista – koostuvassa maailmassa, Rigin takakiekon kiristysjärjestelmä sai paljon haukkuja. Itse en ole vielä tähän päivään mennessäkään havainnut mitään ongelmia sen kanssa. Kiristämisen kikat opittuani homma hoituu nykyään parissa minuutissa, eikä kiekkoa nyt tarvitse joka lenkin jälkeen olla kiristelemässä. Voimantuotto on omissa jaloissakin kuitenkin ihan kiitettävää luokkaa, joten valittajat lienee jotain 'Robert Forstemann'-luokkaa koiviltaan. Eihän tämmöinen riisitautinen suolatikkujalka toki mitään voi toivoa jaloillaan hajottavansakaan.
Olen testaillut pyörää nyt noin puolisen vuotta, viimeisimpänä lenkkinä viime lauantaina siskoni kanssa ajama metsähuruttelu, jossa ei mäiltä säästytty kiitos Päijät-Hämeen korkeinta kohtaa kiertäneen reitin. Pyörän osalta meni hienosti, miehen osalta ei niinkään. Kertaakaan ei pyörä ole vielä polulle jättänyt, ja taakse vaihtamani WTB:n Wolverine kumi on osoittautunut hyväksi valinnaksi. Jos jotain negatiivista tarvitsee hakea, niin keskiö on muuttumassa metallisoiroksi hyvää vauhtia, joten se menee varmasti vaihtoon ennen talven tiukkoja testikelejä. Vaihtoon menee myös etukumi, koska tuolla nykyisellä pääsee hengestään ensimmäisessä mutkassa talvikeleillä. Joskohan joku kevyt 2,4 leveä vuoren kuningas Continentalilta tai sitten WTB:ltä joku kiva susimaisella nimellä varustettu kumirinkula.
Oli miten oli, Trek Rig vuosimallia 2011 on ollut mielestäni loistava pyörä, ja runtua ei ole todellakaan säästelty jotta ei se testaamisesta kiinni jäänyt. Jos moisen ostaminen mahdollistuu tahi mietityttää, niin omalta osaltani voin heittää hetulat kohti korvia ja typeränä myhäillen nostaa hikisen peukun pystyyn. Varauksetta. Kummassakin kädessä.
Aikaa on pyörähtänyt edellisestä kirjoituksesta vähintäänkin kiitettävästi. Jalkoihin jäi mm. kesä sekä melkein pari oravaa. On kuitenkin hyvä muistuttaa jo heti näin alussa, että hakiessani kokemuksia tähän blogiin yhtään eläintä ei kuitenkaan vahingoitettu.
Kesä meni pääasiassa leppoisissa merkeissä. Kävimme muutamilla lenkeillä yhdessä vajaavälitteisten tuttujeni/ystävieni ja kesän mittaan valmistunut trendikäs hipsteripyörä, jossa takaratas on kiinni takanavassa kiinteästi, toi mukanaan pyöräilyyn aivan uusia ulottuvuuksia. Ensisijaisesti kesä meni kuitenkin testatessa uusinta maastopyörääni, eli Trekin valmistamaa Gary Fisherin nimeä estottomasti hyväksikäyttävää Rigiä.
 |
| Kas tässä. |
Noh, kuten kaikki hyvät tarinat, niin tämäkin alkoi kevyellä alustuksella, eli pyörä laitettiin kuskin mukaiseen tilaan. Satulaa laskettiin n. 1,5 mm ja jostain isomummon Helkamasta varastetut polkimet heivattiin kohti Kolavaa vähintään yhtä komealla heitolla kuin Hyvinkään Tahkon takakenttämies heittämässä pesäpalloa kohti kotipesää vieraspaikkakuntalaisen vastustajan lähestyessä sitä kuin kiimainen hirvi. Hain siis paikallisesta pyöräilynedistämisliikkeestä uuden karheat lättäpolkimet, jotka hiersin kiinni kampiin tyttömäisellä kosketuksella (myöhemmin kävi kuitenkin selväksi, että tämä ei ollut aivan tarpeeksi). Keulan asetuksien kohdalla piti jälleen turvautua paikalliseen pyörätietäjään, herra Nikkiseen. Herra Nikkisellä kun sattui olemaan pen.. pyöränkeulapumppu, jolla saatiin fillarin keulan paineet vastaavaan uutta kuskia, jota tässä tapauksessa kutsutaan vaikkapa Herra Läskivuoreksi. TOIM. HUOM. Nimet muutettu henkilöiden yksityisyyden suojaamiseksi.
Taisipa pyörästä lähteä myös täysin turhia oranssista muovista väkästeltyjä lärpäkkeitäkin. Kaikkea sitä ihmiset pyöriinsä kiinnittävätkin!
Eniten pyörässä aiheutti ihmetystä takakiekon säätö ja kiristys. Uusi systeemi koostui useista pulteista ja kuusiokoloruuveista, mutta hirmuisen räpläämisen ja Liukkosen pultissa vietettyjen minuuttien jälkeen takapää saatiin kireäksi kuin... kuin... noh, miettikää hyvät lukijat mikä itsellenne tuntuisi tarpeeksi kireältä. En viitsi tässä alentua puhumaan naisten takapuolista tai mistään vastaavista, hyvin treenatuista puolipallon muotoisista asioista. Sanotaan nyt vain että ketju oli hyvin kireä, mutta ei kuitenkaan liian kireä. Ymmärrätte toivottavasti, ja jos ette ymmärrä, niin ei se ole tarinan kannalta kovin oleellista kuitenkaan.
No näin oli fillari saatu laitettua ajokuntoon. Ja sitten alkoi se testaaminen. Ja voi hyvänen aika miten sitä pyörää testattiinkaan. Rutinaa, rätinää, rytinää, kitinää ja perseen kutinaa. Sitä ajamista riitti, ja yksivaihteinen maastopyörä osoitti arvonsa monien metsäkilometrien aikana. Pyörä suorastaan vyöryi yli kaikesta minkä yli päätinkään ajaa. 29eri olikin kaikkien niiden kuultujen kehujen arvoinen. Ai sitä ajamisen helppoutta. Ai sitä ajamisen riemua! Ja voi pojat, mikä ero onkaan kunnollisella joustokeulalla, kun sitä verrataan entisistä kamiinoista tehtyihin patarautakyhäelmiin joita GT:ni on tottunut ohjainlaakeristossaan riiputtelemaan. Kyyti on kuin uimapatjalla soljuisi kesäisellä järvellä, mutta silti tarkkaa ja tuntuma polkuun on herkullisen hyvin kuskille välittyvä.
Kivikot, juurikot, kannokot, puutikot, metsiköt, hietikot, sorikot, mutakot, ryteiköt, asfaltikot, jäätiköt, nimeä sinä se (you name it), niin RIGillä pääsee. Kaupunkijoonaksen pyörään laittamista kummallisista renkaista huolimatta pyörä toimi jokaisella alustalla jonne sen suinkaan uskalsin ajaa. Toki jäätiköllä kävi juuri niin kuin millä tahansa muullakin pyörällä on käynyt. Rypäsin ja itkin hiljaa metsässä kuin kotkan poika vanhempiensa oksennuksen perään, toivoen että kukaan ei näe. Se on kova paikka itsetunnolle kun pyörällä kaatuu. On se.
Internetin ihmeellisessä – pääosin valittajista – koostuvassa maailmassa, Rigin takakiekon kiristysjärjestelmä sai paljon haukkuja. Itse en ole vielä tähän päivään mennessäkään havainnut mitään ongelmia sen kanssa. Kiristämisen kikat opittuani homma hoituu nykyään parissa minuutissa, eikä kiekkoa nyt tarvitse joka lenkin jälkeen olla kiristelemässä. Voimantuotto on omissa jaloissakin kuitenkin ihan kiitettävää luokkaa, joten valittajat lienee jotain 'Robert Forstemann'-luokkaa koiviltaan. Eihän tämmöinen riisitautinen suolatikkujalka toki mitään voi toivoa jaloillaan hajottavansakaan.
Olen testaillut pyörää nyt noin puolisen vuotta, viimeisimpänä lenkkinä viime lauantaina siskoni kanssa ajama metsähuruttelu, jossa ei mäiltä säästytty kiitos Päijät-Hämeen korkeinta kohtaa kiertäneen reitin. Pyörän osalta meni hienosti, miehen osalta ei niinkään. Kertaakaan ei pyörä ole vielä polulle jättänyt, ja taakse vaihtamani WTB:n Wolverine kumi on osoittautunut hyväksi valinnaksi. Jos jotain negatiivista tarvitsee hakea, niin keskiö on muuttumassa metallisoiroksi hyvää vauhtia, joten se menee varmasti vaihtoon ennen talven tiukkoja testikelejä. Vaihtoon menee myös etukumi, koska tuolla nykyisellä pääsee hengestään ensimmäisessä mutkassa talvikeleillä. Joskohan joku kevyt 2,4 leveä vuoren kuningas Continentalilta tai sitten WTB:ltä joku kiva susimaisella nimellä varustettu kumirinkula.
Oli miten oli, Trek Rig vuosimallia 2011 on ollut mielestäni loistava pyörä, ja runtua ei ole todellakaan säästelty jotta ei se testaamisesta kiinni jäänyt. Jos moisen ostaminen mahdollistuu tahi mietityttää, niin omalta osaltani voin heittää hetulat kohti korvia ja typeränä myhäillen nostaa hikisen peukun pystyyn. Varauksetta. Kummassakin kädessä.
sunnuntai 23. maaliskuuta 2014
Alumiini vastaan alumiinia
Polkupyörät, nuo ihmeelliset metallihäkkyrät, ovat jo melkein kolme vuosisataa auttaneet meitä liikkumaan vaivattomammin paikasta toiseen. Toki pyörät aiheuttavat myös päänvaivaa käyttäjilleen, sillä kuten kaikki mekaaniset laitteet, nekin kaipaavat huolenpitoa ja ehdottomasti ripauksen rakkautta.
Joillekin polkupyörillä ei niin ole väliä, se on vain laite jota käytetään hyväksi, unohdetaan ja jätetään mihin sattuu. Ryönän peittämä pyörä tyhjine kumeineen ja maansisään kaivautuneine kiekkoineen on surkea näky. Pyörämatkoillani olen monesti nähnyt myös tienvarteen jätettyjä "mankeleita", jotka kaupan oven edessä odottavan alakuloisen näköisen koiran tavoin näyttävät katsovan tietä pitkin suuntaan johon se mahdollinen omistaja aikanaan katosi. Toki osa näistä tapauksista on voinut päätyä ojaan tahi katuvaloon nojailemaan pitkäkyntisen ansiosta. Ajattelet tietenkin heti ahmaa, mutta ei, en tarkoita ahmaa. Ne ajavat vain yksipyöräisillä, jos niilläkään. Yhtälailla, varkaat saavat tilaisuuden varastaa pyörät useimmiten omistajan huolimattomuuden vuoksi.
Huolimattomuus ja välinpitämättömyys ovatkin varmasti yleisimmät fillarin kuolemaan johtaneet syyt. Toki maamme maantieteellisellä sijainnilla sekä halvoilla komponenteilla on oma lusikkansa mämmissä. Eikä myöskään sovi unohtaa sitä faktaa, että liika innostus pyöräilyyn voi sekin johtaa pyörän ennenaikaiseen nuukahtamiseen. Metallilla kun on tapana väsyä ajan ja mekaanisen kulumisen myötä. Itselläni on ollut taipumusta ajaa pyörän osat loppuun, mutta sen sijaan että olisin hylännyt rakkaan k****jyrän, sijoitin siihen lisää rahaa ja ostin kuluneiden osien tilalle uusia, entistä parempia osia. Nyt 6 vuotta pyörän oston jälkeen, se Launeen Bikeplanetista ulos taluttamani mattamusta maastopyörä kahden pennin palikoilla, on vain nostalginen muisto. Tällä haavaa terassillamme majailee aivan eri kaliiberin GT, alumiininhohtoinen peto pyöräksi. Hmm... tai noh, okei, ehkä peto on vielä liian hurja termi, koska pyörän keula on patarautainen, joskin hienosti toiminut, RST Gila.
Pyörän laittaminen nykyiseen muotoonsa on ollut pitkä projekti, mutta se on ollut siihen käytetyn ajan, sekä rahan, väärti. Unohdinkin vissiin mainita, että rakkautta polkupyöriin voitaisiin jopa pitää - ainakin omassa tapauksessani - synonyymina rahanmenolle. GT maksoi aikaan n. 600 euroa alennuksien kera, ja rohkaiseva kommentti tiskin takaa kuului: "On siinä ainakin hyvä runko." Tämä ajatus mielessä pitäen, pyörää on päivitetty kuin Windowsia konsanaan. Tällä hetkellä olen tainnut laittaa pyörään kiinni melkein 1500 euroa, mutta on se toki aivan eri laite kuin ostettaessa.
Lähestytäänpä sitten blogikirjoituksen otsikon aihetta pikkuhiljaa. Alumiini vastaan alumiinia, kysyt? Tämä nimeäminen johtuu "pyöräperheen" uusimmasta tulokkaasta, ja kahden hienon pyörän omistajan dilemmasta valita jompikumpi lenkille. Onnekseni pyörät ovat luonteeltaan varsin erilaisia, vaikka lähtökohta, alumiini, onkin samaa 6061:stä. Pyörien rungot ovat samaa kokoa, mutta niiden geometriassa piilee pieniä eroja. GT on 26" kiekoille, uusi tulokas puolestaan massiivisille 29 tuumaisille hirviölimpuille. Jotkut arvostavat kuitenkin kuvia enemmän kuin näitä pieniä kirjainyhdistelmiä, joita sanoiksikin jotkut tituleeraavat, joten pidemmittä puheitta... BOOM!
Big Slow, hirviök****jyrä, massiivinen maasturi, miten hyvänsä pyörää katsookin, se on todella ISO. Kuvassa tämä ei tietenkään välity, mutta kerrankin maastopyörä ei näytä alleni laitettuna sirkuspyöränä. Trekin valitsema Foxin keula on upea kuin mikä, ja jättää Gilan varjoonsa pahasti. Paikallinen ystävällinen herra Polkupyörämekaanikkinen tarjosi jälleen apuaan, ja keulapumpulla saatiin sisään vielä oikeat painelukemat. Edellinen omistaja oli selkeästi pitkä mies, mutta normaalipainoinen. Itse olen kaukana siitä (normaalipainosta), joten keulaan piti lisätä todella paljon lisää painetta, mutta nyt se toimii kuin joustava, pyöreähkö, kiinteä naisen paka... öh, siis jumppapallo. Toki pyörän ensimmäiset päivät vaikuttivat hieman ongelmallisilta, kun Trekin erikoinen ketjunkiristyssysteemi aiheutti päänvaivaa korkanneen säätöruuvin muodossa.
Nyt pyörä siis toimii vallan mainiosti, mutta nähtäväksi jää onko tämä keinusysteemi kaikkien internetwebin valittajien kiroama "löystyjä" vai toimiiko systeemi käytössäni mutkattomasti. Hyvä ystäväni D. Nikkinen suositteli pikalinkun vaihtoa pultilliseen versioon, jotta saataisiin maksimoitua nyyttönit ja vältyttäisiin pahamaineiselta kiekon ejakuloinnilta. Pikkuhiljaa päivitystarpeita on nähtävissä siis tässäkin raaserissa! Paljon niitä ei kuitenkaan ole, koska eihän tässä kalliissa häkkyrässä ole edes vaihteita! Single speed mofoooos!!!! "SS" tuo ihanan muodokas lyhenne on historian havinassa kääntynyt vaikka mihin. Shutzstaffelia tuskin kukaan haluaa muistella, mutta entäpä Super Snake, Stainless Steel, Scout Sniper, Solid Snake, Sylvia Saint ja mikseipä nyt sitten myös Steven Seagal!! Nyt kuitenkin siis Single Speed.
Oli miten oli, nyt minulla on kaksi hienoa pyörää ajokaudeksi, ja on enää vain miehestä kiinni mitä saadaan aikaiseksi kauden aikana. Vaihtoehdot lenkille ovat upeat: alumiini vastaan alumiinia, 26 tuumaa vastaan 29:ää, 18 vaihdetta vastaan yksi, RST vastaan Fox (ei kilpailua täällä, voisi sanoa "jäykkä vastaan jousto") ja niin edelleen. Eroja on, mutta niin on käyttötarkoituksissakin, Trekillä lunkkia raatamista samalla vaihteella, joka kuulemma on jokaisessa tilanteessa väärä, ja GT:llä raakaa raatamista maksimoiden suoritusta.
Kumpikin kuulostaa jotenkin huonolta, mutta uskokaa pois, en olisi kaikkea tätä aikaa käyttänyt pyörien laittamiseen ja hankkimiseen, mikäli kumpikaan noista vaihtoehdoista ei minulle maistuisi. Päinvastoin, en malta odottaa pääseväni taas ryteikköön rytisyttämään polkuja pitkin, oli alla kumpi tahansa näistä hienoista pyöristä.
Kevät ei enää hitaammin voisi koittaa!
PS. Pyöräjoukosta uupuu vielä keskitien kulkija... 605b täysjoustona! Ehkäpä lähiaikoina valmistuva vuosikausia jatkunut projekti luo mahdollisuuden tähän hankintaan... ;)
Joillekin polkupyörillä ei niin ole väliä, se on vain laite jota käytetään hyväksi, unohdetaan ja jätetään mihin sattuu. Ryönän peittämä pyörä tyhjine kumeineen ja maansisään kaivautuneine kiekkoineen on surkea näky. Pyörämatkoillani olen monesti nähnyt myös tienvarteen jätettyjä "mankeleita", jotka kaupan oven edessä odottavan alakuloisen näköisen koiran tavoin näyttävät katsovan tietä pitkin suuntaan johon se mahdollinen omistaja aikanaan katosi. Toki osa näistä tapauksista on voinut päätyä ojaan tahi katuvaloon nojailemaan pitkäkyntisen ansiosta. Ajattelet tietenkin heti ahmaa, mutta ei, en tarkoita ahmaa. Ne ajavat vain yksipyöräisillä, jos niilläkään. Yhtälailla, varkaat saavat tilaisuuden varastaa pyörät useimmiten omistajan huolimattomuuden vuoksi.
Huolimattomuus ja välinpitämättömyys ovatkin varmasti yleisimmät fillarin kuolemaan johtaneet syyt. Toki maamme maantieteellisellä sijainnilla sekä halvoilla komponenteilla on oma lusikkansa mämmissä. Eikä myöskään sovi unohtaa sitä faktaa, että liika innostus pyöräilyyn voi sekin johtaa pyörän ennenaikaiseen nuukahtamiseen. Metallilla kun on tapana väsyä ajan ja mekaanisen kulumisen myötä. Itselläni on ollut taipumusta ajaa pyörän osat loppuun, mutta sen sijaan että olisin hylännyt rakkaan k****jyrän, sijoitin siihen lisää rahaa ja ostin kuluneiden osien tilalle uusia, entistä parempia osia. Nyt 6 vuotta pyörän oston jälkeen, se Launeen Bikeplanetista ulos taluttamani mattamusta maastopyörä kahden pennin palikoilla, on vain nostalginen muisto. Tällä haavaa terassillamme majailee aivan eri kaliiberin GT, alumiininhohtoinen peto pyöräksi. Hmm... tai noh, okei, ehkä peto on vielä liian hurja termi, koska pyörän keula on patarautainen, joskin hienosti toiminut, RST Gila.
 |
| GT nykyisessä asussaan Deore XT komponenteilla, 2x9 Dynasys/Boys'n'Hoodz voimansiirrolla. |
 |
| Tässä tämän kevään päivityslista. Kampien hankkimisen myötä hieman kalliimpi päivityspaketti, mutta onneksi kyseisiä komponentteja ei tarvitse ihan joka kevät uusia. |
 |
| Trek Gary Fisher Rig 29 SS vuosimallia 2011. |
 |
| Korkannut lukitusruuvi (vasen kuva) ja uusi Liukkosen pultista haettu ruostumaton ihme (oikealla). Valinnan johdosta reissussa on nyt pidettävä mukana myös sopivaa lenkkiavainta, eikä vain kuuskulmasarjaa. |
Oli miten oli, nyt minulla on kaksi hienoa pyörää ajokaudeksi, ja on enää vain miehestä kiinni mitä saadaan aikaiseksi kauden aikana. Vaihtoehdot lenkille ovat upeat: alumiini vastaan alumiinia, 26 tuumaa vastaan 29:ää, 18 vaihdetta vastaan yksi, RST vastaan Fox (ei kilpailua täällä, voisi sanoa "jäykkä vastaan jousto") ja niin edelleen. Eroja on, mutta niin on käyttötarkoituksissakin, Trekillä lunkkia raatamista samalla vaihteella, joka kuulemma on jokaisessa tilanteessa väärä, ja GT:llä raakaa raatamista maksimoiden suoritusta.
Kumpikin kuulostaa jotenkin huonolta, mutta uskokaa pois, en olisi kaikkea tätä aikaa käyttänyt pyörien laittamiseen ja hankkimiseen, mikäli kumpikaan noista vaihtoehdoista ei minulle maistuisi. Päinvastoin, en malta odottaa pääseväni taas ryteikköön rytisyttämään polkuja pitkin, oli alla kumpi tahansa näistä hienoista pyöristä.
Kevät ei enää hitaammin voisi koittaa!
PS. Pyöräjoukosta uupuu vielä keskitien kulkija... 605b täysjoustona! Ehkäpä lähiaikoina valmistuva vuosikausia jatkunut projekti luo mahdollisuuden tähän hankintaan... ;)
perjantai 21. maaliskuuta 2014
Polkaistaanpa vuosi käyntiin
No niin, nyt on aika rikkoa pitkään jatkunut blogihiljaisuus!
Vuosi 2014 koitti jo aikaa sitten ja kevätkin on edennyt jo pitkälle. Päivä on voitolla yön ja päivän jatkuvassa kamppailussa vuorokauden herruudesta, tässä läpi maapallon eliniän jatkuvassa oravanpyörässa. Noh, ainakin on sen verran päivänvaloa, että näkeepähän summata näppäimistön äärellä edesmenneen "pyöräilyvuoden 2013".
Voitaneen heti aluksi todeta kaunistelematta, että vuosi oli synkkä. Tavoitteet olivat korkealla, mutta täysin saavutettavissa, ja silti homma meni ryteikköön naama ja munat edellä. Kilometrejä kertyi - sen tarkemmin ynnäilemättä - noin 2500, mikä oli puolet itselleni asettamasta tavoitteesta. Pyöräilykauden viimeinen asiallinen rypistys tapahtui MTB Finlandian yhteydessä, kun ajoin n. 75 kilometriä ja samalla tapoin pyöräilymotivaation kerta heitolla. Kisan aikana luovuttanut ketju, voimansiirron rutina, vesisade, juoman loppuminen ja ylipäätään liika yrittäminen saivat mielen mustumaan siihen malliin, että loppuvuosi meni käytännössä perseen kuvaa sohvaan painaessa.
Tänä vuonna asiat pitää tehdä toisin. En aseta itselleni mitään tavoitetta kilometrien suhteen, vaan pyrin nauttimaan ajamisesta ilman sen monimutkaisempia lisärasitteita. Menen minne menen, pääsen minne pääsen. Omin voimin, mutta kuitenkin täydellä rytinällä ja suurella sydämellä. Eräänlaisena tavoitteena voisin kuitenkin pitää sitä, että haluaisin ottaa osaan erinäisiin maastopyöräilytapahtumiin, mikäli saan itseni edes jonkinlaiseen kuntoon niihin mennessä. Mahdollisia kisoja olisivat Nurmijärvi MTB, Hollolan maastotriathlonin lyhyempi matka, MTB Finlandia ja Tiirismaan valloitus. Matka näihin kisoihin on kuitenkin vielä pitkä, sillä tämä ihmishylky, missä mieleni majailee, on todella huonossa kunnossa.
Tästä johtuen tärkeä osa pyöräilyvuotta olisi itsensä saaminen jälleen hyvään kuntoon. Talven aikana uudistunut into punttitreeniin ei ole auttanut asiaa, sillä kertynyt lihasmassa (ja rasva) on loppujen lopuksi vain lisämassaa mukana kuljetettavaksi, ja tämä tekee pyöräilyn aloittamisesta taas rankempaa. Noh oli miten oli, pitäähän miehellä lihasta olla! Tiedostan toki, että pyöräilyssä ylävartalon lihaksistolla ei nyt sen kummempaa käyttöä ole, mutta ei siitä tangosta millään spageteilla jaksa kiinni pitää.
Vuoden ensimmäiset pyöräilykilometrit ovat jo takana, ja tuntemukset takapuolessa parempia kuin viime vuonna. Tämän johdosta uskallan tehdä varsin uhkarohkean päätelmän; tästä tulee vielä hieno pyöräilyvuosi. Rohkeaa päätelmää tukee olemassaolonsa parhaassa iskussa oleva GT, sekä metallisen kylmään, mutta niin upeaan pyöräperheeseeni juuri liittynyt Trek Rig vuosimallia 2011/2012. Näistä kyseisistä kaveruksista lisää hieman myöhemmin!
Kaiken kaikkiaan edellinen vuosi on nyt vain unohdettava, ja paikoitettava perse sohvan sijaan siihen täryjyrän kyytiin jota jotkut satulaksikin kutsuvat. Etukiekko kohti metsää, räät nenästä ja kammet pyörimään. Reseptissä on kaikki kunnossa, joten nyt on vain kokista kiinni muuttuuko homma iloksi vai trikoon puntista pursuavaksi kuraksi!
Vuosi 2014 koitti jo aikaa sitten ja kevätkin on edennyt jo pitkälle. Päivä on voitolla yön ja päivän jatkuvassa kamppailussa vuorokauden herruudesta, tässä läpi maapallon eliniän jatkuvassa oravanpyörässa. Noh, ainakin on sen verran päivänvaloa, että näkeepähän summata näppäimistön äärellä edesmenneen "pyöräilyvuoden 2013".
Voitaneen heti aluksi todeta kaunistelematta, että vuosi oli synkkä. Tavoitteet olivat korkealla, mutta täysin saavutettavissa, ja silti homma meni ryteikköön naama ja munat edellä. Kilometrejä kertyi - sen tarkemmin ynnäilemättä - noin 2500, mikä oli puolet itselleni asettamasta tavoitteesta. Pyöräilykauden viimeinen asiallinen rypistys tapahtui MTB Finlandian yhteydessä, kun ajoin n. 75 kilometriä ja samalla tapoin pyöräilymotivaation kerta heitolla. Kisan aikana luovuttanut ketju, voimansiirron rutina, vesisade, juoman loppuminen ja ylipäätään liika yrittäminen saivat mielen mustumaan siihen malliin, että loppuvuosi meni käytännössä perseen kuvaa sohvaan painaessa.
Tänä vuonna asiat pitää tehdä toisin. En aseta itselleni mitään tavoitetta kilometrien suhteen, vaan pyrin nauttimaan ajamisesta ilman sen monimutkaisempia lisärasitteita. Menen minne menen, pääsen minne pääsen. Omin voimin, mutta kuitenkin täydellä rytinällä ja suurella sydämellä. Eräänlaisena tavoitteena voisin kuitenkin pitää sitä, että haluaisin ottaa osaan erinäisiin maastopyöräilytapahtumiin, mikäli saan itseni edes jonkinlaiseen kuntoon niihin mennessä. Mahdollisia kisoja olisivat Nurmijärvi MTB, Hollolan maastotriathlonin lyhyempi matka, MTB Finlandia ja Tiirismaan valloitus. Matka näihin kisoihin on kuitenkin vielä pitkä, sillä tämä ihmishylky, missä mieleni majailee, on todella huonossa kunnossa.
Tästä johtuen tärkeä osa pyöräilyvuotta olisi itsensä saaminen jälleen hyvään kuntoon. Talven aikana uudistunut into punttitreeniin ei ole auttanut asiaa, sillä kertynyt lihasmassa (ja rasva) on loppujen lopuksi vain lisämassaa mukana kuljetettavaksi, ja tämä tekee pyöräilyn aloittamisesta taas rankempaa. Noh oli miten oli, pitäähän miehellä lihasta olla! Tiedostan toki, että pyöräilyssä ylävartalon lihaksistolla ei nyt sen kummempaa käyttöä ole, mutta ei siitä tangosta millään spageteilla jaksa kiinni pitää.
Vuoden ensimmäiset pyöräilykilometrit ovat jo takana, ja tuntemukset takapuolessa parempia kuin viime vuonna. Tämän johdosta uskallan tehdä varsin uhkarohkean päätelmän; tästä tulee vielä hieno pyöräilyvuosi. Rohkeaa päätelmää tukee olemassaolonsa parhaassa iskussa oleva GT, sekä metallisen kylmään, mutta niin upeaan pyöräperheeseeni juuri liittynyt Trek Rig vuosimallia 2011/2012. Näistä kyseisistä kaveruksista lisää hieman myöhemmin!
Kaiken kaikkiaan edellinen vuosi on nyt vain unohdettava, ja paikoitettava perse sohvan sijaan siihen täryjyrän kyytiin jota jotkut satulaksikin kutsuvat. Etukiekko kohti metsää, räät nenästä ja kammet pyörimään. Reseptissä on kaikki kunnossa, joten nyt on vain kokista kiinni muuttuuko homma iloksi vai trikoon puntista pursuavaksi kuraksi!
Tilaa:
Kommentit (Atom)