Kaikki kuninkaan miehet ja naiset

Näin siinä nyt pääsi käymään. Otin osaa elämäni ensimmäiseen pyöräilykilpailuun. Ja vieläpä kuninkaalliseen sellaiseen. Myönnetään, että ei tässä nyt aivan Bavarian muinaishallitsijoiden veroisista kruunupäistä puhuta, vaan Lahdessa linnaansa pitävän fiktiivisen siniverisen suvun pyöräilyliitosta, joka on toiminut vuodesta 1980 lähtien.

Royal pyöräily ajettiin tänä vuonna 32. kertaa, ja päivämääräksi oli lyöty kunkkujen suuressa viisaudessa 7.7. sunnuntai, joka tarkoittu sitä että allekirjoittanut pääsi niin sanotusti pyöräilemään lomille kun ensimmäinen lomapäivä osui 8. päivälle.

Ajokelien puolesta päivä oli täydellisesti valittu. Aurinko paistoi, ja tiesin jo aikaisempien vuosien perusteella että reitti näyttäisi todella nätiltä niin hienona päivänä. Ai sitä auvoa, maalaisrustiikkia, lehmiä, heppoja, leppoisaa menoa. Hoh, lähtö tuntui siltä kuin se olisi vuosien päässä, kun malttamattomana pyöräilin Lahden urheilukeskukseen ilmoittautumaan ja hakemaan Champion Chippini, sekä uskomattoman upean muovilämiskän pyöräni etumukseen. 

Numero 72. Ei millään tavalla erikoinen. Miksei 69? Number for Mr. Douchebag.

Saatuani nämä pakolliset kuviot hoidettua, starttiin oli vielä pari tuntia. Paikalla ei ollut vielä kovin montaa kaksilahkeista (huom. naisetkin olivat tässä tapahtumassa moisia), mutta pyöräilijöiden virta oli tasainen ja ilmoittautumisjono venyi satametriseksi. Onneksi saavuin ajoissa paikalle!

Paikalliset peasantit olivat saapuneet paikalle kaupustelemaan vähäisistä viljasadoistaan uutettuja taikajuomia sun muita hiilikuituisia vippaskonstihärveleitä siinä toivossa että tapahtumaan saapuneet spandexherttuat ja herttuattaret takaisivat heidän perheensä toimeentulon tulevana talvena. Itse en moisiin langennut, vaan tyydyin pyöräilemään ympäri aluetta lämmitelläkseni kivistäviä reisilihaksiani.

Paikalla myytiin enemmän kurpitsoja kuin Lahden seudulla koko kesänä yhteensä.

Aika ei markkinahumusta piitannut myöskään, vaan tuttuun tapaansa mateli kohti lähdön hetkeä. Ja sitten se tapahtui. Kello 9.45, 310 intoa tihkuvaa pyöräentusiastia ryhmittyivät muodostaakseen epämääräisen kasan hiilikuitua, alumiinia, spandexia, muovia, pehmusteita, lukkokenkiä, karvoja ja hikeä. Kello 9.59:55, 310 timanttista keskittymistä huokuvaa silmäparia kohdensivat katseensa eteenpäin - pari satunnaista pyllynvilkuilijaa tosin tuijottivat edessä olevan naisen takapuolta - kohti edessä aukeavaa Nicksin suoraa. Muutamaa sekuntia myöhemmin kello 10.00 monotonisella ja hieman apaattisella äänellä todettu "...matkaan..." kajahti ilmoille kaiuttimista ja samalla kaikki pitkän matkan siniveriset ampaisivat matkaan.

Koska itse olen niin kehnossa kunnossa, ja myönnettäköön myös että turhan tukeva, niin en ottanut osaa tähän kuninkaiden ja kuningattarien sarjaan, vaan pitäydyin prinssiliigassa. Kevyemmän matkan polkijat saivat siis vielä odotella starttiaan, mutta ei sentään puolta tuntia pidempään. Kellon lähestyessä 10.30 ryhmittäydyin hyviin asetelmiin lähtöviivan tuntumaan kuuntelemaan kuinka joku britti selitti tämän olevan hänen ensimmäinen kilpailunsa, ja hänen poikansa oli jo lähtenyt pitkän sarjan mukana. Valittipa hän myös olevansa juoksija, ei mikään pyöräilijä. Noh, eipä aikaakaan kun kaiuttimista valui esiin entistä ponnettomampi "....matkaan...." ja rytmiryhmä ampaisi edessä siintävän farmariauton perään! Mitä jännitystä, mitä käsin kosketeltavaa geelimäistä jännitystä! Kunhan en vain housuun turauttaisi jännittäessäni!

Peloton muodustui parin ensimmäisen kilometrin aikana, ja näinkin sen melko pitkän tovin. Tosin jo heti kilpailun alkupuolella, otettiin maastopyöräilijästä luulot pois, hiilikuituisten vonkumankeleiden rallatellessa ohi vierintävastuksen ollessa olematon. Allani oleva Speed King 2.0 leveänä, ja edessä oleva Spessun Fast Trak Sport 2.1 vonkuivat tuskissaan polkiessani tangolta, ja huusivat ylistyslauluja pyöräilykuninkaille alamäissä. 113 kiloa ja massiivinen maasturi saivat kummaksuntaa alamäissä kilpakumppaneilta koska valuin jarruttamatta heistä ohitse.

Viiden kilometrin jälkeen tunsin ensimmäiset merkit jo selässäni, ja tiesin heti että tästä tulisi aikasta tuskaiset 50 kilometriä, koska luovuttaa ei voi, ja on pakko ajaa täysillä jotta saavuttaisi edes jonkinlaisen tuloksen. Lähestyessäni Messilän hupaisaa mustalaisleiriä saavutin pelottomasta pudenneen maantiegoblinin ja pitkän alamäen innostamana painelin hänen ohitse. Reiluna päätin kuitenkin huikata hänelle että voin vetää jonkun matkaa reilun pelin hengessä.

Herra osoittautui matkalla käytyjen keskustelujen pohjalta 63-vuotiaaksi vuoden -82 pitkän matkan sarjan voittajaksi, ja pakko myöntää että oli kunnia olla näinkin kovan luokan kunkun tuulimuurina. Harmi vain että pesti kesti koko matkan ajan, ja kun olimme kiertäneet - nähdäkseni kunnialla - Hollolan KK:n kiepin, ja palailimme takaisin päin, selkäni oli jo totaalisesti rikki. Päätin kuitenkin napata Svinhufvudinkadulla kunnon sprintin, ja saapua maaliin mahdollisimman näyttävästi. Paskat. Selkään sattui sen verran, että en viitsinyt nousta edes tangolle ottaakseni kunnon vauhdit, vaan tyydyin vilkuttamaan kuin kunnon kuninkaallinen konsanaan kaikille viidelle maalialueella majailevalle maanviljelijälle. Heidän sekaan mahtui myös omaa sukuhaaraani edustava sisko, hänen poikansa ja pojan isä, ystäväni Dennis.

*clap clap clap* Mikä maaliintulo! Mikä fiilis! Maastopyöräkuningas saapui maaliin! Eka maasturi maalissa, ja tätä seikkaa himmensi vain se fakta että joku partaiivarisepänpoika veteli ohitse minusta, ja monesta maantiepyörästä, jollain vanhalla Terässiivellä. Mikäs siinä, jos kunto on kohdillaan, ei se pyörää katso. Ja onhan siinäkin vierintävastus kohdillaan verrattuna maastoläskeihin!

Maalissa odotti peasanttien valmistamat einekset, sianpääsopasta aina tummaan känttyyn asti. Olivatpa maalaiset myös puristaneet pulloihin pikkasen piristävää omenamehua, sekä taikoneet pari tonkkaa palauttavaa taikajuomaa. Ja koska kyseessä oli reilun pelin kilpailu, kaikki maaliin saapuneet saivat myös hienon käädyn. Pitäähän kuninkaallisilla olla killuttimia kaulassa.

Royal Cyc*BLING*!

Sijoitukseni oli siinä oman sarjan puolen välin paremmalla puolella, eli 28. ja aikaa meni hieman päälle 26 minuuttia enemmän kuin ensimmäisellä maaliin saapuneella kuninkaallisella. Kaiken kaikkiaan kokemukseni kilpailusta oli varsin positiivinen, eivätkä paikalla pyörineet lannan tuoksuiset alamaisetkaan onnistuneet pilaamaan päivää. Siniveristen elämä jatkuu ennallaan, vaikka itse kärsin pienestä punataudista jonka sain varmaan jostain Hollolan perukoilta. Maalaiset, puuh.

Ooh, punaista verta siniverisessä. Häpeä!